Nimeltään peli ei ole sieltä parhaasta päästän ja tämä on niitä tapauksia kun nimi yhtä aikaa kertoo mistä pelissä on kyse, mutta joka jää myös epäselväksi. Mutta kun nimen ohi päästään, on kyseessä on yksi onnistuneimpia vuoropohjaisia roolipelejä pitkään aikaan. Clair Obscur on peli, josta Final Fantasy XVII voisi ottaa paljon mallia, tietenkin omalla tyylillään, sillä tässä pelissä on paljon lainattuja juttuja, mutta omilla muutoksilla.

Selvä Vaikeaselkoisuus: Tutkimusryhmä 33

Peli joka on noussut yhdeksi vuoden ylistetyimmistä peleistä ensimmäisellä puolikkaalla. Pelin nimi on vähän niin ja näin, mutta ulkoisesti ja tyylillisesti peli on vaikuttanut erittäin kiinnostavalta. Pääasiassa en ole juuri arvioita pelistä lukenut tai kuullut, joten yksityiskohtia ei ole tiedossa ja peliin pääsee uppoutumaan melkolailla ilman ennakkotietoja tai odotuksia. Sillä monet "parhaiksi" kutsutut pelit eivät ole sitä yleensä omasta mielestä sitten olleetkaan.

Taivaanrannanmaalari keskittyy jälleen luomiseen

Clair Obscur on nimeltään sellainen, että siitä ei oikein ota tolkkua että mitä se tarkoittaa kun taas lisätitteli Expedition 33, on hyvin selkeä, kunnes sitten pääsee vähänkin sisään tarinaan, jossa juoni on niin täynnä erilaisia nyansseja että Kingdom Heartsin jatkuvasti moniulotteisemmaksi ja vaikeaselkoisemmaksi lähes lennossa muuttuva tarina alkaa vaikuttaa asteittain jo selkeämmältä. Tosin sillä erotuksella että siinä missä Kingdom Hearts muuttuu peli peliltä syvällisemmäksi ja monimutkaisemmaksi, muuttuu Clair Obscur hieman mielipiteitä jakavassa lopetuksessaan hyvin selväksi kokonaisuudeksi. Tarinan taianomainen maailma on kuin suoraan Final Fantasy pelisarjasta jossa taikuus on iso osa kokonaisuutta ja jolla voidaan helpottaa monia asioita, luoda tyylikkäitä lähes jokapäiväiseen elämään sopivia helpotuksia ja tehdä pelillisistä puolista toimivia ja astetta realistisempia. Final Fantasy sarjalle tyypillisesti juoneen mahtuu useampi käänne ja tekemistä on paljon, mutta Clair Obscurella on omanlainen imagonsa joka selvästi erottuu monista muista vastaavista peleistä. Pelissä ei kaihdeta verta, kipeitäkin teemoja ja suuria käänteitä, puhumattakaan melko omalaatuisista olennoista ja hyvin virkistävästä taistelusysteemistä jossa on hieman Final Fantasya, Personaa ja Legend of Dragoonia.

Pelin alussa aletaan tutustumaan maailmaan, sen rakenteeseen ja sääntöihin joita en tässä kohtaa ala selittämään auki koska isoon kokonaisuuteen kuuluu runsaasti erilaisia muuttujia. Nopeasti tutuksi tulee pari avainhahmoa. Gustave (Charlie Cox) on kekseliäs insinööri ja toisen avainhahmon, teini-ikäisen Maellan (Jennifer English) eräänlainen holhooja, tämän vanhempien kuoltua. He kumpikin elävät maailmassa jossa ihmiset elävät hyvin rajallisen ajan, haihtuen pois saavutettuaan iän joka näkyy kaukaisessa monumentissa, jossa on myös taianomainen "maalaaja" joka on syytä tähän tapahtumaan. Nykyinen numero laskee 34:stä 33:een ja Gustaven ollessa 32 vuotias, tietää hän että hänen aikansa on vähissä ja siksi hän liittyy retkikuntaan joka matkustaa maalausmaailmaan, aikeinaan nujertaa maalaja ja pelastaa tulevat sukupolvet. Maelle on liittynyt samaan retkikuntaan, vaikka hänellä olisi vielä 9 vuotta jäljelle ennen omaa loppuaan. Retkikunnan matkan alku on erittäin tuhoisa, kun mystinen keppiä käyttävä mies (Andy Serkis) tuhoaa lähes koko retkikunnan ja Gustave, yhtenä harvoista selvinneistä, jatkaa lopulta matkaa, pelastaakseen edes Maellen. Tarinan aikana retkikunnan kokoonpano muuttuu kun selviytyjiä liittyy matkaan ja tarinan edetessä ja monien käänteiden käyttä joukkoon liittyy yhdeksi merkittäväksi avainhahmoksi mysteerimies Verso (Ben Star), jonka rooli kokonaisuudessa on yksi pelin kiinnostavimmista.

Juoni on varsinkin alkupuolella erittäin mukaansatempaava ja kehittyy todella hyvässä tahdissa. Pelissä on ajoittain avoimia alueita, mutta hyvän matkaa peli pysyy melko suoraviivaisena ja aukeaa todella vasta viimeisessä näytöksessä. Tämä pitää pelin jatkuvassa liikkeessä mitä tarinaan tulee, on se pitkälti erittäin hyvin toteutettu. Lopetus on mielipiteitä jakava, sillä tavallaan se toimii, mutta itse pidin tarinasta enemmän ennen viimeisintä koko kokonaisuuden muuttavaa paljastusta. Tarinan tyyli on monilla tavoilla hyvin selvästi aikuisille suunnattu, sillä vaikka väkivalta ei olekaan tasoa Witcher 3, niin se on samalla tavalla aikuinen peli, kuten Final Fantasy XVI. Pelihahmot tahriintuvat toiminnassa samalla tavalla kuin Dragon Age: Originsissa, eli verta ja törkyä on naamassa mitä enemmän pelihahmo haavoittuu ja levättyään he siistivät itsensä. Tarinallisessa mielessä hahmoista olisi saatu enemmänkin irti sillä vaikka Dragon Age tyyliin leirissä käydäänkin keskusteluja hahmojen kanssa ja pelissä on ihmissuhdemittareita, niin nämä mekaniikat ovat aika pieniä ja monet tapahtumat kerrotaan tylsästi tekstimuodossa, vaikka pelin hahmoanimaatio ja ääninäyttely ovatkin erittäin hyvällä tasolla. Tietyt hahmot erottuvat erityisen hyvin joukosta isossa kokonaisuudessa sillä ääninäyttelyssä ovat mukana niin Clive Rosfield että Shadowheart, jotka saattavat Verson ja Maellan rooleissa olla pelin kaksi parasta hahmoa, vaikka Andy Serkis paikoin varastaakin shown omalla vahvalla, vaikkakin rajallisella ulosannillaan. Jokunen hahmo taas tuo itsellä mieleen muutaman näyttelijän, sillä mm. Olga Kurylenkon ja Robert Pattinsonin mieleentuovat hahmot löytyvät ryhmävalikoimasta.

Pelimekaniikka joka koostuu useasta alamekaniikasta ja systeemistä

Se mitä pelissä tehdään uudestaan ja uudestaan, on taistelu, kuten arvata saattaa, kun kyseessä on vuoropohjaiseen toimintaan nojaava roolipeli. Tässä systeemissä ehkä kaikista eniten tulee mieleen Persona 5 ja Metaphor: ReFantazio, kun pelihahmolla on runsaasti vaihtoehtoja mitä vuorollaan tehdä ja rakenteessa on paljon samaa. Voisi hyvin kuvitella että jossakin kohtaa, mahdollisesti tämän pelin jälkeen, Final Fantasy alkaa palata tähän vuoropohjaiseen systeemiin. Pelihahmolla on tietty määrä toimintapisteitä (AP) jota käyttää vuorollaan. Hyökkääminen ei niitä kuluta, eivätkä myöskään esineiden käyttö, mutta esimerkiksi Gustaven tapauksessa pistoolin käyttö kuluttaa yhden AP:n ja samaten erikoistaidot kuluvattavat tietyn määrän pisteitä. Pisteitä saa takaisin erilaisilla tavoilla, jotka ovatkin sitten kokonaan oma kokonaisuutena ja yksi taistelusysteemin suurimpia "uhka vai mahdollisuus" tilanteita.

Kun viholliset hyökkäävät, on pelaajalla muutamia vaihtoehtoja, jotka todella laittavat pelin liikkeeseen ja jotka haastavat pelaajan enemmän kuin mikään muu osa kokonaisuutta, mitä pidemmälle pelissä liikutaan. Pelaaja voi väistää hyökkäyksen, missä on runsaasti varoaikaa ja mikä on helppo suorittaa. Mutta pelaaja voi myös torjua hyökkäyksen, mikä vaatii enemmän ajoitusta, mutta onnistunut torjunta (parry) mahdollistaa nopean vastahyökkäyksen, ilman että se kuluttaa AP:tä tai vie pelaajan vuoroa, mutta tämä onnistuu vain jos pelaaja torjuu kaikki vihollisen perättäiset hyökkäykset, joita on alkupuolella yleensä yksi tai kaksi ja ne huomaa selvästi. Pelin edetessä hyökkäykset ovat epäselvämpiä, niissä voi olla pidempi "lataus" tai niitä voi tulla putkeen monta. Lisäksi tätä systeemiä rikastetaan lisäämällä joukkoon hyppääminen ja erittäin näyttävä "grandien" liike, joka on ihan oma vastahyökkäystilaisuus. Näiden mekaniikkojen hallinta on yksi iso osa kokonaisuutta pelin edetessä ja avain monien pomotaisteluiden hallintaan, sillä ilman näitä taktiikoita, peli on merkittävästi haastavampi. Oman haasteensa tuovat myös monet erikoisominaisuudet, joissa vaihtoehtoja on valtavasti. Osa iskee kaikkiin viholliseen, osa tehostaa hahmoja ja osa tekee massiivista vahinkoa, monesti jollakin tietyllä elementillä ja yleensä mitä parempi, sitä enemmän AP:tä ne vaativat. Yhtenä lisävivahteena mukana on Legend of Dragoon tyyliin QTE pätkiä joissa pitää painaa yhtä (aina samaa) nappia oikeaan aikaan, jolloin toiminto on tehokkaampi.

Pelihahmot ovat Final Fantasy VII: Rebirth tyyliin hyvin erilaisia pelimekaniikoiltaan. Maelle toimii taistelutyylimekaniikalla jossa hänellä on jokin asento (stance) joka määrittää hieman hänen tyyliään. Puolustava asento ei tee vahinkoa, mutta torjuu sitä hyvin, kun taas hyökkäävä asento tekee enemmän vahinkoa, mutta Maelle myös ottaa vahinkoa vastaan enemmän ja virtuoosiasennossa hän tekee tuplavahinkoa. Verso taas on Devil May Cry vivahteisesti Perfection systeemiä käyttävä hahmo, jossa avainroolissa on olla ottamatta yhtään vahinkoa, jolloin Verso itse tekee merkittävästi enemmän vahinkoa, varsinkin vähän tehokkaammilla ominaisuuksillaan. Kolmen hahmon ryhmää voi itse vapaasti säädellä ja itsellä on yleensä Verson ja Maellen lisäksi mukana Sciel, jolla on erittäin hyviä muita hahmoja tukevia ominaisuuksia, vaikka hänen Fortune pelityylinsä onkin hieman vaikeaselkoinen, ainakin aluksi.

Kaikilla hahmoilla on omat aseensa joiden kautta tiettyjä ominaisuuksia voi parantaa. Tietyt aseet tukevat hyvin selvästi tiettyä pelityyliä, kuten tietyn elementin käyttöä tai vaikkapa Maellen tapauksessa tietyn taisteluasennon saavuttamista ja ylläpitoa. Elementteihin kuuluu mm. tuli, joka on selkeä, vihollisia toistuvasti vahingoittava elementti, mutta mukana on myös Verson suosima valo, Scielin suosima pimeys ja Maellen suosima tyhjyys (void). Muuttujia on vaikka kuinka paljon, mutta mukana on ominaisuus tehoisteita (picto) joista kaikki hahmot voivat käyttää kaikkia ja jotka ovat se viimeinen osa, mikä todella muuttaa peliä merkittävästi. Näillä voi tehostaa torjumista erilaisilla tavoilla, hyökkäystä erilaisilla tavoilla sekä monia muita taktiikoita. Hyviä esimerkkejä ovat tehosteet joissa yksi torjunta tuo yhden toimintapisteen lisää, tai pelihahmo aloittaa vuoronsa aina yhdellä extrapisteellä, tai pelihahmo saa elinvoimaa takaisin hyökkäämällä tai torjumalla. Loppupelissä mukaan mahtuu myös aivan uuden tason tehosteita, joista muutama toi mieleen Victor Vranin tai Remnant: From the Ashesin, jossa tietyt tehosteet muuttavat täysin pelityyliä. Pelissä on myös puhdasta kokemuspisteiden kautta tehtävääkin hahmonkehitystä, jossa Dark Souls tyyliin valitaan että mitä osaa hahmosta halutaan kehittää, kuten esimerkiski elinvoimaa, lyömisvoimaa tai nopeutta (kuinka nopeasti hahmo saa vuoron taistelussa).

Final Fantasy: Paint Souls

RPG genressä muuttujia on vaikka kuinka ja tässä on jo ehditty todeta että tässä pelissä on vivahteita niin Legend of Dragoonista kuin Dragon Agestakin. Osa on pieniä, osa taas suuria, mutta Clair Obscur on peli joka osaa kaikkien lainaelementtienkin kanssa saavuttaa erittäin omanlaisensa tyylin, josta varmasti moni peli ottaa jatkossa mallia, sillä tämä on erittäin hyvin tehty kokonaisuus.

Timantti joka on jäänyt hiomatta

Pelillä on omat heikkoutensakin, mutta ne ovat pääasiassa aika pienimuotoisia monien vahvuuksien rinnalla. Pelimaailma avautuu kunnolla vasta aivan loppupuolella, jolloin tekemistä on hyvin vähän paljon. Tuo tavallaan mieleen FFVII:n levy 3:n jossa on mahdollista suunnata suoraan loppuhuipennukseen, tai sitten alkaa loputtomaan sivutehtävämetsästykseen ja tässä pelissä on sitä oheistekemistäkin joka paikassa ja se harmillisesti tehty hyvin heikolla menestyksellä. Iso ongelma on siinä, että pelissä ei juurikaan pidetä kirjaa monista sivutehtävistä ja liikkuminen paikasta toiseen on hidasta, minkä vuoksi on helppoa unohtaa A) Mitä piti alunperin tehdäkään? B) Missä se piti tehdä? Päätarinaa on helppoa seurata, koska leirissä pystyy aina kertaamaan nykyisin tavoitteen mutta kaikki oheistekeminen ja erilaiset keräilyesineet ja monet tehosteet ja aseet on paikoin erittäin hankalaa löytää, mikä ei isommin kannusta ravaamaan ympäriinsä. Monet alueet ovat pääasiassa suoraviivaisia, mutta niissä on aina välillä niitä sivureittejä jossa on haastevihollisia, tai piilotettuja tehosteita ja vastaavia. Haastavaa on tosin tulkita että mikä on monesti reitti eteenpäin ja näin ollen, mikä on "aarrereitti". Tälläiset asiat ovat hyvin ärsyttäviä ja niitä on tälläisissä peleissä todella usein ja ne ottavat uudestaan ja uudestaan päähän, varsinkin jos on edes lievä pakkomielle kerätä kaikki mahdollinen tai tutkia kaikki paikat.

Oma ärsyttävyytensä ovat myös tietyt viholliset ja pomotaistelut joissa on vaikeaselkoisia countereita ja parryja. Sanotaan että pääasiassa tämä systeemi on hyvin tehty, koska monien vihollisten kanssa on joko selvä äänimerkki tai efekti, mikä kertoo että milloin pitää suorittaa torjunta. Hyppy- ja grandientvastahyökkäykset ovat paljon selkeämpiä, mutta jälkimmäisessäkin tulee monesti vastaan niitä tilanteita, kun ei olekaan kaikista selkeintä että milloin pitäisi painaa nappia, koska jotkut viholliset tekevät näitä "hämyjä", jossa ne ovat lyömässä, mutta tekevätkin sitten jonkin piruetin vielä ennen hyökkäystä. Nämä ovat tietysti sellaisia asioita jotka oppii kun näkee sen tehtävän tarpeeksi monta kertaa, mutta tietyissä tilanteissa ne todella ärsyttävät. Etenkin silloin kun viholliset heittävät mukaan ärsyttäviä status heikennyksiä. Monet näistäkin heikkoksista ovat sellaisia, että ovat olleet läsnä muissakin peleissä, mutta kun Clair Obscur on moninpaikoin niin laadukkaasti tehty kokonaisuus, että pienetkin heikkoudet nostavat nopeasti päätään tavallista enemmän.

Vaihtelua pelissä voisi muutenkin olla vähän enemmän, mutta samalla aikaa täytyy todeta että monet pelin vaihtoehtoiset jutut eivät ole niitä parhaita mahdollisia. Varsinkin sivutehtäviin kuuluvat rannalla tehtävät parkourhaasteet ovat lähemmäs sadistisia osuuksia joissa todella huomaa että tässä pelissä ei ole juurikaan sijaa tasohyppelylle. Vaihtelu löytyy enemmänkin toiminnasta jossa erilaisilla tehosteilla ja erilaisilla aseilla voi muuttaa omaa pelityyliään ja kun kaikilla hahmoilla on kattavat taitopuut, niin sieltäkin löytyy valtavasti erilaisia vaihtoehtoja. Taikurihahmo Lune esimerkiksi pystyy käyttämään useampaa elementtiä ja näiden yhdistelyssä on paljon muuttujia. Koska ominaisuuksia voi olla kerralla aktiivisessa käytössä vain kuusi, pakottaa se hiomaan omaa taktiikkaa merkittävästi, koska kaikkia temppuja ei vain saa mahdutettu kerralla mukaan. Ryhmäkokoonpanossa on myös mahdollisuus vaihteluun, mutta täytyy sanoa että itse päädyin nopeasti pitäytymään kahdessa hahmossa ja kokeilemaan sen kolmannen kanssa, kunnes sieltäkin sitten löytyi se yksi jota alkoi käyttää enemmän.

Muutamat osat jäävät raakileiksi, mutta kyllä niitä nyansseja riittää

Clair Obscur on omassa genressään esimerkillinen peli. Se ottaa mallia monesta muusta pelistä mutta kaikkine nyansseineen se on hyvin omanlaisensa kokonaisuus toiminnallisesti ja vielä enemmän tarinallisesti. Siinä on monet todella selvästi ranskalaiset vivahteensa ja vaikka ne eivät olekaan yhtä silmille hyppääviä, mitä monien pelien selvät "japanilaisuudet" ovat, niin on selvää että Pariisi on ollut selvä esikuva pelin aloituskaupungille, Lumierelle ja monet tyyliratkaisut "maalausmaailmassa" luovat paikoin todella taidehenkisiä alueita, tilanteita ja kohtauksia. Pelin hirviöiden ja vastaavien kanssa on myös läsnä sellainen tietty yhteinen tyyli ja vaikka se monesti ei olekaan se iskevin tai mieleenpainuvin, niin siinä on puolensa. Tietyistä tilanteista tulee Silent Hill vivahteisia mielleyhtymiä, kun taas toisista tulee mieleen jokusen taiteilija tyyli, tai tietty taidesuuntaus ylipäätään. Jotkut osuudet ja olennot ovat yllättävän toimivia kun taas jotkut hyvin laiskahtavasti toteutettuja. Joko sanoin että pelissä riittää nyansseja?

Monet pienet lisät ovat kuitenkin vahvasti läsnä. Viimeinen hyökkäys taistelussa muuttuu pysäytyskuvaksi jota seuraa sitten tilastoa kyseisestä taistelusta, mikä on pieni lisä ja jonka monesti ohittaa täysin, mutta joka on myös todella kiva lisä kokonaisuuteen. Tälläisiä pikkujuttuja on siellä täällä ja vaikka ne eivät olekaan mitään sellaista joka nostaisi peliä uudelle tasolle, niin pelkästään se, että ne ovat läsnä vaikka ne olisi voitu jättää kokonaan poiskin, on vain yksi esimerkki siitä, että pelissä on muistettu ajatella myös sivuseikoiltakin tuntuvia asioita.

Pituudeltaankin peli on omassa genressään yllättävän hillitty. Päätarinan läpäisee ehkä 20 tunnissa, mikä on melko virkistävää kun monet vastaavat pelit saattavat monesti vaatia sen +50 tuntia jos tekee vähänkin sivutekemistä. Itsellä muutamien sivutehtävien kanssa aikaa tämän pelin parissa kului noin 30 tuntia. Mahdollisesti kaiken oheistekemisen kanssa voisi kuvitella että peliaika olisi äkkiä kaksinkertainen, eli kyllä tähänkin peliin varmasti saisi sen +50 tuntia käytettyä jos haluaisi. Mutta itse ainakin suosin vähän enemmän pelejä, jotka kunnioittavat pelaajan aikaakin.

Clair Obscur ei ole pelkästään hyvä peli, vaan se on merkittävä saavutus pelistudiolta, jolle tämä on se ensimmäinen peli. Kyllähän kokonaisuudesta huomaa että monissa tilanteissa on selvästi tehty oikoteitä ja budjettiratkaisuja, mutta samalla aikaa pelistä näkee että hyvin moneen osaan kokonaisuutta on merkittävästi panostettu. Dragon Age tekee ryhmäläisten kanssa seurustelusta merkittävästi toimivamman ja näyttävämmin esitetyn kokonaisuuden ja Final Fantasy sarjassa on useampi mieleenpainuvampi maailma ja monesti eri paikoissa liikkuminen pitää sisällään samanlaista juoksemista ajoittaisilla taisteluilla ilman rytmiä rikkovaa rakennetta, mikä tietyillä aluiella ottaa todella päähän. Mutta samalla aikaa pelissä on useampi selvästi toisistaan erottuva alue, vihollisisssa on sopivasti eroa ja musiikiltaan peli on hyvin onnistunut, tarjoten rauhallista ja paikoin surumielistä melodiaa ja toisinaan eeppistä sinfoniaa toinen toistaan näyttävämmissä taisteluissa. Tämän jälkeen studiolla on vahva jalansija seuraavalle pelille.

Yhteenveto

Clair Obscur: Expedition 33 on hienon näköinen peli hyvällä ääninäyttelyllä, erinomaisella musiikilla ja tyylikkäillä elokuvapätkillä. Peli tarjoaa näyttävää ja mielekästä vuoropohjaista toimintaa, johon Final Fantasy ehkä jonakin päivänä palaa. Tarina on kerrotu hyvin ja mukana on monta erittäin hyvin tehtyä hahmoa. Erilaista oheistilpehööriä löytyy ja ajoittain peli voisi edetä vähän nopeamminkin, tai tarjota toimivampaa vaihtelua, sillä tietyt ideat ottavat todella päähän. Mutta kokoniasuutena peli on yllättävän hillitty ja tiivis kokonaisuus jonka tarinallinen loppuhuipennus ei isommin nappaa, mutta ainakin peli etenee hyvässä tahdissa eteenpäin. Tälläisenäänkin Clair Obscur: Expedtion 33 on esimerkillinen roolipeli.

+ Näyttää ja kuullostaa hyvältä

+ Erinomainen taistelusysteemi

+ Monta hyvin tehtyä hahmoa

+ Tarinakerronta

+/- Tarinan loppuosa

- Tietyt mekaniikat/peli osat ovat jääneet raakileiksi

- Paikoin laahaava rytmitys

- Vaihtelua voisi olla enemmän

Arvosana: 8,3

Mahtava