Telltale-like on kuin Telltale Gamesin tekemä peli. Valinnoilla on väliä ja dialogiavalinnat ovat iso osa tarinankerrontaa, näin kaikessa yksinkertaisuudessaan. Fables ja Batman ovat molemmat olleet Telltale pelissä aiheena, mutta firman kaaduttua (ja uudelleen noustua) on vastaan tullut monia pelejä joissa käytetään Telltale kaavaa. Dispatchin takaa tosin löytyy Telltalen entisiä työntekijöitä ja tätä lähemmäs ei Telltale peliä helpolla pääse.

Keskus

Alusta asti kiinnostavalta ja erittäin Telltale-maiselta vaikuttava kokonaisuus joka demon kautta vakuutti lopullisesti siitä, että tämä voisi olla erinomainen valinta heti sen ilmestyessä. Episodimaisesti kerrottu tarina tuo oitis muistoja mieleen Telltale Gamesin kulta-ajalta ja kun Wolf Among Us 2:sta ei näy eikä kuulu, niin pelit kuten tämä saavat mahdollisuudet iskeä. Dispatch ei ehkä ole Telltale peli, mutta Telltale-like joukossa se on ehdottomasti esimerkillisesti tehty kokonaisuus.

Ensin mietin arvion pilkkomista episodien ilmestymisaikataulun kanssa, mutta ne ilmestyvät sen verran nopealla aikataululla, että en tee niin.

Robert Robertson a.k.a Mecha-Man

Pelin alussa päähenkilö Robert Robertson III (Aaron Paul) taistelee Mecha-Man supersankarinimensä turvin rikollisia vastaan ja on lopulta vastakkain eräänlaisen arkkivihollisensa kanssa, joka on syyllinen mm. Robert Robertson juniorin, eli päähenkilön isän kuolemaan. Robertin robottipuku vaurioituu yli hänen korjauskykyjensä ja Robert päättää eläköityä supersankaruudesta, kun muutakaan mahdollisuutta ei ole. Kohtaaminen supervoimaisin sankarin, Blonde Blazerin (Erin Yvette - The Wolf Among Us pelissä Snow White) kuitenkin johtaa Robertin vaihtoehtoiselle tielle, Superhero Dispatch Network (SDN) palkkalistoille. Tämä tie vie supersankaritiimin operatiiviseksi johtajaksi joka keskuksessa välittää tehtäviä Z-ryhmälle jonka erilaisia erikoistaitoja tulee aina välillä käyttää hyöydyksi. Z-Ryhmä on eräänlainen kokoelma tapansa "parantaneita" super-rikollisia jotka ovat saaneet uuden mahdollisuuden. Näihin kuuluvat mm. ihmislepakko Sonar, puolidemoni Malevonia sekä näkymättömäksi muuttuva Invisigal (Laura Bailey - mm. Telltalen Batmanin Catwoman). Robertin tapauksessa palkintoja ryhmän johtamisesta, SDN uudelleenrakentaa hänen Mecha-pukunsa.

Tarinallisesti kokonaisuus alkaa erittäin hyvin ja kehittyy todella hyvää vauhtia. Peli koostuu kahdeksasta jaksosta joista jokaisen pelaa noin tunnissa läpi. Pituudeltaan peli ei siis päätä huimaa, mutta osuu juurikin sinne Telltale pelien keskiarvopituuteen. Uudelleenpeluuarvo tosin on sitten aivan oma lukunsa, sillä monesti eri jaksojen lopussa tehdään astetta isompia päätöksiä jotka sitten johtavat erilaisiin tapahtumiin ja muovaamat kokonaisuutta tiettyyn suuntaan, pelaajan valintojen mukaan. Nämä valinnat ovat usein aika simppeleitä A vai B vaihtoehtoja, mutta yhdistettynä isoon kokonaisuuteen, niiden kanssa uudelleenpeluuarvo kasvaa merkittävästi ja varsinkin ensimmäisellä pelikerralla todella jo suunnitelee sitä vaihtoehtoista pelikertaa hieman erilaisilla päätöksillä. Tälläisten pelien suola on juurikin siinä, että pitää tehdä haastava valintoja ja kokonaisuus kehittyy niiden kautta.

Telltale-like pelissä isossa osassa on dialogi. Dialogia ei voi nopeuttaa tai ohittaa, mikä on toistuvilla pelikerroilla paikoitellen hivenen ärsyttävää, koska samat jutut täytyy kuunnella uudestaan ja uudestaan. Tietyt osuudet tuntuvat muutenkin astetta hitaammilta ja vähemmän kiinnostavimmalta mitä iso osa tiimin kanssa leikkimisestä, tai tiettyjen erittyisen hyvin tehtyjen hahmojen kanssa toimiminen. Dialogin tapauksessa on hieman menty takapakkia Telltale ajoista, sillä hiljaisuus ei ole enää vaihtoehto kuten ennen, mutta sellainen yleinen fiilis on samalla tasolla kun pelaaja valitsee mitä hahmo mihinkin asiaa sanoo ja sitten muut muistavat nämä asiat ja käyttävät niitä jatkossa. Mahdollisesti pelihahmoa vastaan. Huumori (paikoin melko härski sellainen) on erittäin iso osa tätä tyylikokonaisuutta ja dialogissa se välittyy erittäin hyvin, mutta myös valinnoissa yleensä kun pelaaja voi tehdä toinen toistaan kyseenalaisempia ratkaisuja joista aivan varmasti tulee jossakin kohtaa laskeumaa niskaan.

Episodipeli kuten ennen vanhaan

Telltale pelit ilmestyivät aikanaan osina. Yleensä viidestä episodista koostuva peli ilmestyi hiljalleen kun se valmistui ja varsinkin aluksi tämä metodi toimi erittäin hyvin, mutta johti loppuakohden myös ongelmiin (bugeja, viivästyksiä jne). Eikä tämä ratkaisu mennyt aikataulullisesti myöskään aina maaliin sillä itse muistan liiankin hyvin sen, miten The Wolf Among us viivästyi heti toisen episodin aikaan merkittävästi. Dispatch on tässäkin mielessä erittäin positiivinen tapaus, sillä episodit ilmestyivät pareittain ja viikon välein, eli pelattavaa oli aika mukavasti aina kerralla. Sanotaan että kun Telltalen aikaan jaksoja oli vähemmän kuin tässä pelissä, mutta ne olivat pidempiä, voisi sanoa että tasapaino on tässäkin löytynyt. Juurikin se, että peli täytyi pelata osissa, kun pelasi sitä mukaan kun pelattaa tuli, todellakin korosti sitä, että pelissä tulee vastaan haastavia valintoja, joiden seuraukset tulevat myöhemmin vastaan. Eteenpäin ei pystynyt puskemaan vaan täytyi odottaa ja märehtiä omia ratkaisuja. Mahdollisesti pelata peliä jo toista kertaa sillä välin kun odotti että tarina etenee.

Episodirakenne palvelee peliä pääasiassa tarinallisesti sillä kokonaisuus kehittyy erittäin hyvässä rytmissä ja etenee aika mukavaa vauhtia osasta toiseen, kehittäen tarinaa siinä samalla. Muuttujia tulee lisää, ihmissuhteet kehittyvät ja valintojen seuraukset alkavat tuntuvat. Monet aika pieniltäkin tuntuvat valinnat voivat merkata aika paljon, kun taas jotkut isommat valinnat tuntuvat aika no brainer tyylisiltä tapauksilta, vaikka ne eivät sitä todennäköisesti olekaan. Pelissä on kokoajan läsnä se tietty tavoite johon ollaan menossa ja kokonaan oma tarinakaarensa odottaa siellä taustalla, kunhan välietappi saavutetaan. Kaikki muu mitä tapahtuu siinä samalla muodostuu sivujuoniksi jonka aikana tietyt hahmot saavat enemmän tilaa loistaa kuin toiset.

Tarinankerronta on juurikin sellaista laatua mitä Telltalelta sai monesti odottaa. Kahdeksaan jaksoon mahtuu mukavasti erilaisia käänteitä ja vaikka tuntuukin että jotkut jaksot ovat paljon toisia pidempiä, niin monesti se mikä todella tuo painoarvoa jaksoon on se, miten hyvin valinnat, seuraukset ja käänteet on jaettu niihin. Koska jaksot on julkaistu pareina, niin monesti parin toisessa jaksossa on vähän tärkeämpi käänne tai päätös joka tulee taatusti vaikuttamaan isoon kokonaisuuteen. Oli sitten kyse siitä onko leffa vai illallinen houkuttelevampi mahdollisuus, vai mitä haluaa jakaa ryhmän kesken? Tässäkin tapauksessa, tietyt valinnat eivät tunnu lopulta erityisen merkittäviltä tarinallisessa mielessä, mutta voivat olla pelattavuuden kannalta erittäin merkittäviä, kun taas toiset valinnat ohjaavat tarinaa merkittävästi tiettyyn suuntaan. Tarinankerronassa nyt ei ole merkittäviä kokonaan omia skenaarioita jotka riippuvat tietyistä valinnoista, mutta tiettyjä pätkiä varten täytyy tehdä se yksi ratkaiseva päätös.

Ryhmä Rämä elikkä kokoelma ö-luokan luusereita

Erittäin suuri osa kokonaisuutta on juurikin Z-ryhmä, joka tosin olisi suomennutta, ryhmä Ö, eli ihan se pahnanpohjimmainen joukko luusereita joilta kukaan ei odota yhtään mitään. Tarinallisessa mielessä osasta otetaan aika paljon irti, sillä Invisigal on nopeasti yksi näennäisiä päähahmoja, kun taas melko kiinnostava Malevola jää pitkälti sivuosaan. Ääninäyttely on ulkoasun ja taustan ohella erittäin tärkeä osa hahmoa ja tässä kohtaa täytyy sanoa että vaikka itse todella pidän Sonarista monella tavalla, niin ääninäyttely on juuri tämän hahmon kohdalla todella huono, ellei jopa pelin huonoin. Tämä on ehkä se kaikista selkeimmin erottuva tekijä joka jakaa ääninäyttelyn laatua todella vahvasti kahtia sillä Erin Yvetten ja Laura Baileyn kaltaisten huippuääninäyttelijöiden ohella mukana on iso liuta kaikenmaailman tubettajia. Ääninäyttely ei tosin ole ainoa asia mikä jakaa hahmoja. Malevola on tyylillisesti ja ideallisesti erittäin hyvin tehty hahmo, kun taas Prism on kuin tehty epämiellyttäväksi ämmäksi josta haluaisi vain päästä eroon ja Flambae on tehty erittäin onnistuneesti juurikin sellaiseksi hahmoksi jota on helppo vihata, mutta tarinassa hahmoa on käytetty todella hyvin minkä vuoksi hän sopii porukkaan erittäin hyvin.

Muutenkin hahmojen hyödyntäminen toimii erinomaisesti. Hahmot heittävät jerryä tehtävillä ollessaan toisilleen ja kommentoivat eri tilanteita monesti erittäin hyvin, mikä rikastaa kokemusta merkittävästi. Monet hahmot alkavat todella toimia vasta myöhemmin ja vaikka osalla on kokonaisuudessa paljon toisia isompia rooli niin tuntuu että kaikki saavat kuitenkin tarpeeksi tilaa todella kehittyä. Invisigalin iso rooli on erittäin osuva ratkaisu, sillä koska hän pystyy muuttumaan näkymättömäksi, tarjoaa tämä moniin tarinatilanteisiin erinomaisen ulottuvuuden, koska hän voi olla missä vain ja kuulla aivan kaiken. Koska Invisigal on sellainen vähän ketkumaisempi altavastaajahahmo, on Blonde Blazer erinomainen tasapainottaja, sillä hän on supersankari mitä esimerkillisimmällä tavoilla. Tästä syystä on erittäin hyvä ratkaisu että näitä kahta hahmoa ääninäyttelevät porukan mahdollisesti lahjakkaimmat: Laura Bailey ja Erin Yve

Likainen tusina vajaa tusina

Koska kyseessä on peli jossa toimitaan operatiivisena johtajana, tai puhelinpäivystystä hoitavana tehtävän välittäjänä, on erittäin isossa osassa kokonaisuutta se ryhmä jota pelaaja hallinnoi. Värikäs kokoonpano toinen toistaan ongelmallisempia ja k-päisempiä hahmoja joissa on vaihtelua vaikka kuinka. Telltale tyyliin ihmissuhteet ovat isossa osassa kokonaisuutta ryhmäläisten kanssa ja tarinan edetessä kaikki monimutkaistuu ja kehittyy hyvässä rytmissä.

Mikromanagerointi, hakkerointia ja nopeita päätöksiä

Tarinankerronnan, keskustelujen ja valintojen ulkopuolella pelissä tarjotaan varsinaista pelaamistakin, mitä tapahtuu operatiivisena kenttäjohtamisena. Pelaaja istuu pyödän takana tietokoneella jonne tulee erilaisia kutsuja milloin minnekin. Tehtäviä on erilaisia ja tästä tulee oitis mieleen peli 911 Operator. Eri tehtävät vaativat tiettyjä taitoja jotta todennäköisyys tehtävän onnistumiseen kasvaa. Epäonnistumisen mahdollisuus on olemassa niin kauan kuin todennäköisyys on alle 100% ja pelaaja näkee miten peli arpoo että onnistaako vai ei. Näissä osuuksissa on paljon tuurin varassa olevaa materiaa, mutta todennäköisyydet paranevat kun pitää mielessä mitä kukin hahmo osaa tehdä ja millaisia ominaisuuksia heillä on. Jotkut ominaisuudet paljastuvat vasta kun niitä käytetään, mikä on ensimmäisellä pelikerralla sekin tuurista kiinni että osuvatko hahmojen väliset synergiat millään yksiin. Tietyt tehtävät ovat vapaaehtoisesti ryhmätehtäviä, kun taas toiset tehtävät täytyy suorittaa soolona.

Mikromanageroinnissa yhtenä osana on myös hahmonkehitys. Jotkut hahmot ovat enemmän taistelijoita, toiset ajattelijoita, toiset ovat vahvoja, toiset nopeita ja niin edelleen. Ominaisuuskia kuusi erilaista ja alusta asti jokainen hahmo on hyvä kahdella osa-alueella ja ideaali tapa hahmonkehitykseen onkin jakaa hahmojen taitoja siten että erilaisiin tilanteisiin löytyy sopivia hahmoja enemmän kuin yksi. Tapa jolla hahmojen taitoala kasvaa on riippuvainen siitä, mitä ominaisuuksia kehittää, sillä taulukon taitoruudusta voi saada todella piikikkään, tai todella tasaisen. Sitä on haastava selittää, mutta siitä saa nopeasti kiinni. Pelin edetessä mukaan tulee hieman muuttujiakin kun tehtäviin tulee yllätyksiä, joihin pelaajan täytyy antaa neuvoja ja mahdollisesti samalla katua sitä että mukana ei olekaan tiettyjä hahmoa, joka voisi nopeasti hoitaa tilanteen erikoistaidoillaan, jotka monesti tekevät haastavilta vaikuttavasti tilanteista melko helppoja. Koska tehtäviä tulee useita kerralla ja sankarit tarvitsevat aikaa mennä tehtävälle, suorittaa tehtävä ja palautua hetki tehtävän jälkeen, on monesti vastassa tilanteita että luuseriporukan kermaa ei voi käyttää juuri silloin, kun tarve olisi suurin. Tähänkin tulee apuja pelin edetessä, mutta erittäin rajallisesti, mistä voi vain oppia ja pyrki mahdollisessa seuraavassa pelissä sitten parantamaan.

Viimeisenä osana pelaajan roolia on hakkerointi, jossa Helldivers II:n minipelin mieleentuovat nuolien pikapainelu nousee esiin. Hakkeroinnit ovat yksi osa kokonaisuutta joka nopeimmin kasvaa haasteellisuudessaan ja on yleensä pakollista eräänlaisissa hyvin etäisesti "pomotaisteluun" verrattavissa olevissa tilanteissa, joskin pelaajan ollessa tukiroolissa. Hakkerointi ei ole erityisen hauskaa, mutta toimii kelvollisena muuttujana tuomassa hieman vaihtelua muuhun keskuksenhoitoon. Se on kuitenkin peliosista se kaikista heikoin.

Me muistamme tämän

The Wolf Among Us kakkonen on kokoajan epätodennäköisempi peli, mutta Dispatch antaa uskoa siihen, että tälläisiä pelejä voi oikeasti vielä ilmestyä ja vieläpä laadukkaasti tehtynä kokonaisuutena jossa monet eri osa-alueet todella toimivat yhdessä ja episodimaisesta rakenteesta osataan ottaa paljon irti. Vaikka episodit ilmestyvät pareina ja viikon välein, niin se riittää, koska viikon aikana ehtii todella miettiä päätöksiään ja sitä, mitä vaihtoehtoiset ratkaisuvat olisivat voineet saada aikaan.

Kokonaisuutena pelistä huomaa että monissa paikoissa olisi voitu tehdä enemmänkin ja saada sitä kautta aikaiseksi enemmän erilaisia mahdollisia lopputuloksia ja pelitilanteita joita sitten käydä läpi ja kokeilla uudemmankin kerran. Tietyt pitkäkestoiset valinta-seuraus juonikuviot toimivat todella hyvin ja tekevät viimeisestä jaksosta erittäin hyvän, koska lopussa on pelaajan valintojen kulminaatiopiste josta näkee että valinnoilla on erilaiset lopputulokset ja sen kaikista selvimmän lisäksi pienempiäkin kuvioita tulee vastaan pelin aikana. Tietyt isot kuviot ovat aika selkeät ja vaikka olisi ollut kiinnostavaa nähdä kaikki isommassa skaalassa, niin ainakin tämä tarinakokonaisuus on tehty hyvin ja se onnistuu pitämään pelaajan arvailemassa varsin pitkään. Lopussa on myös sitä hyvin tehtyä tilastointiakin ja siinäkin lähinnä harmittaa että siinä ei ole laajempaa otantaa siitä mitä pelaaja on pelin aikana tehnyt eri tilanteissa. Hyvän pelin merkki onkin siinä, että sen heikkouksia ovat enemmänkin sellaiset asiat, joita ei ole tehty vielä isommin ja paremmin, mitä ne on tehty tälläisenään.

Dispatch on peli jolta odotin oitis vähän enemmän, koska se on juurikin sellainen peli joka omalla kohdalla toimii varmasti. Sanotaan että monissa tapauksissa huomaa, että tähän ja tähän olisi mahtunut dialogi valintakin ja osa oli trailereissa, mutta eivät sitten mahtuneet peliin asti. Sitten on hetkiä kun tuntuu että tässä olisi voinut olla täysin erilainenkin skenaario riippuen siitä, mitä pelaaja on tehnyt aiemmin tms. Dispatch on monin paikoin hieman rajallinen tapaus, mutta se on ratkaisevilla tavoilla juurikin sellainen peli mitä toivoin sen olevan ja samalla aikaa se onnistui monesti yllättämään sekä huumorissa että draamassa.

Pelaisin toisenkin kauden.

Yhteenveto

Dispatch on nopeasti yksi vuoden 2025 parhaita pelejä. Se on hauska, graafisesti todella kivan näköinen ja joukkoon mahtuu monta hyvin tehtyä hahmoa. Pelattavuus on koukuttavaa ja kehittyy hiljalleen tarjoten vaihtelua. Pelin suurin voimavara on kuitenkin tarinankerronnassa ja pelaajan tekemissä valinnoissa jotka muokkaavat kokonaisuutta. Dispatch on juurikin sellaista Telltale tyylistä materiaalia joka on harvinaista herkkua nykyään ja onnistuu ratkaisevissa asioissa erinomaisesti. Tarinan episodimainen jako on paikoin jopa nostalgista ja rytmittää peliä erittäin hyvin. Erinomainen peli heille jotka kaipaavat lisää Telltale-like pelejä.

+ Tehtävänjohtaminen on yllättävän koukuttavaa ja monipuolista

+ Toinen toistaan parempia hahmoja

+ Tarina on toteutettu valintoineen erityisen hyvin

+ Telltale tyylinen yleistoteutus toimii

+ Huumori

- Tietyt pitkitetyt ja tylsät osuudet

- Dialogia ei voi ohittaa/nopeuttaa uusilla pelikerroilla

Arvosana: 8,7

Fantastinen