Lohikäärme Aika on BioWaren luoma fantasiaroolipelisarja joka tarjoaa rikkaan maailman erittäin hyvällä tarinalla ja runsaalla valikoimalla toinen toistaan parempia hahmoja. Pelisarjassa jokainen osa on tehnyt joitakin asioita paremmin ja joitakin huonommin kuin edeltäjänsä, tai mahdollisesti seuraajansa. Ensimmäisestä pelistä puuttuu useampi asia jotka ehdottomasti olisi pitänyt olla läsnä ja runollisesti aivan sama asia pätee myös viimeisimpään, mutta ne ovat eri asioita.

Mitä tulee omaan historiaani tämän sarjan kanssa niin olen pelannut sitä aika pätkittäin. Ensimmäisen kerran silloin kun pelisarjan ensimmäinen osa (Dragon Age: Origins( oli uusi. Sitten tuli pitkä tauko ja seuraavana pelisin kolmatta osaa (Dragon Age: Inquisition). Tämän jälkeen sain haltuuni ensimmäisen osan Ultimate editionin jossa oli kaikki DLC:t mukana. Dragon Age 2 tuli tutuksi vasta paljon myöhemmin ja Veilguard sitten lopulta kun se ilmestyi pitkän odotuksen jälkeen.

Mietin että mikä olisi paras tapa kertoa tästä erinomaisesta sarjasta ja samalla palautella ne kaikki muistot omaankin mieleeni. Niinpä päätin sitten yhdistää kolme arvostelua sekavaksi hedelmäsalaatiksi ja lopuksi tehdä omia poimintoja ja tulkintoja. Kun pelistä puhutaan trilogiana niin jo ensimmäisessä arvostelussa voidaan tehdä vertauksia myöhempiin osiin.

Dragon Agen kohdalla tämä tuntui omasta mielestäni parhaalta ratkaisulta, sillä vaikka se ei siltä aina tunnukaan, niin nämä neljä peliä kertovat yhtä isompaa useaan osaan jaettua tarinaa, vaikkakin useammalla eri päähenkilöllä, tarinalla ja paikalla.

DAO aloittaa tarinan ja tarjoaa kokosarjan yhtenäisimmän tarinan sarjan parhailla hahmoilla. Asettaen korkean kynnyksen jatko-osille.

Dragon Age: Origins - Ultimate Edition

Ensin pelaajan tulee valita että onko hän mies vai nainen, sitten onko hän ihminen, haltia vai kääpiö. Tämän jälkeen täytyy päättää ollako hän soturi, velho vai rosvo. Sitten saa pelattavakseen alkutarinan joka aiemmista päätöksistä riippuen määritellään pelaajalle ja se määrittää myös sen miten häneen siitä eteenpäin suhtaudutaan pelimaailmassa. Tämä useamman alkutarinan verkko tekee pelistä oitis todella laajan ja kannustaa pelaamaan pelin läpi useamman kerran. Tämän lisäksi alkutarinat tuovat lisää infoa siitä, mitä tietyt henkilöt ovat tehneet ja niin edelleen.

Huippupeli, vaikka monet ilmiselvät asiat olisi pitänyt tehdä paremmin

Tarina nimittäin vie pelaajaa ympäri erilaisia ympäristöjä joissa kohdataan juurikin prologi-osioissa vastaan tulleita henkilöitä ja riippuen siitä, minkä prologin on pelannut ja mitä ei, voi näistä henkilöistä olla jo olemassa tietty käsitys. 

Teki pelaaja mitä tahansa niin lopulta hahmo päätyy osaksi Grey Wardeneita ja siitä alkaa taistelu pahuutta vastaan fantasiamaailmasta joka on täynnä hirviöitä ja muita petoja, mutta myös täynnä toinen toistaan erilaisempia henkilöitä joilla monia tehtäviä pelaajalle. Osa näistä tehtävistä on oikeasti kiinnostavia ja osa ei niinkään. Toistuva teema pelissä on kuitenkin pelaajan tekemät valinnat jotka määrittävät sen, miten hänen liittolaisensa näkevät hänet sekä, ketä hänen liittolaisikseen tulee.

Tarina pelissä on vähän erilainen riippuen päähenkilön taustatarinasta mutta muu osa pelistä tekee tarinoista samanlaisia. Suuressa määrin peli onnistuu tarjoamaan monia kovia valintoja ja niiden lopputuloksilla voi olla hyvinkin kauaskantoisia seurauksia. Ne vaikutukset voivat näkyä jatko-osissa asti mutta suoraa jatkoa eivät jatko-osat tällä pelille ole.

Se mikä tekee tästä pelistä merkittävän, on se, että miten miellyttävä sen tarina on kokea. Peli ei ole yhtä laaja kuin Inquistion eikä myöskään niin täyteen ahdettu ja siksi se on helpompi aloittaa alusta. Siis todella laaja peli tämäkin on pelattavaa on useiksi kymmeniksi tunneiksi, mutta se tekeminen ei puuroudu yhtä helposti. Uudessa maailmassa ei aina tunnu siltä että se on täynnä puuduttavaa ravaamista repeämältä toiselle ja maamerkiltä toiselle. Mutta kun tätä peliä pelaa vähän pidempään, niin kyllä ne Inquistionin plussat alkavat tuntua. Origins ei sisällä Fast Travel ominaisuutta samalla tavalla kuin Inquistionin. Origins pakottaa pelaajan taittamaan suuria matkoja jalan ja jos jotakin unohtuu niin se tietää pitkää patikointia.

Eräs seikka mikä on jatkossa vähän parantunut, näkyy selvästi tässä pelissä. Mitä tulee varusteisiin niin ne ovat suuressa määrin aika tylsän oloisia eikä joukossa ole mitään oikeasti hienoa. Isot miekat ovat suurin osan ihan samanlaisia eikä kypärien joukossa ole juuri yhtäkään todella hienoa ja sama pätee muihinkin asusteisiin.

Tiettyjä asioita Inquistionissa on, joita tähänkin peliin siis toivoisi, mutta sanotaan että kun on kyse tarinasta niin nämä kaksi peliä eivät ole merkittävästi kaukana toisistaan. Kummallakin on omat vahvuutensa ja kun puhutaan Originsista niin se suurin vahvuus on se, että tässä pelissä on todella kova loppuhuipennus. Mutta toisaalta eipä se matkakaan ole järin huono sillä toisin kuin Inquisition, Origins onnistui paremmin monella tarinaosuudella. Kun värvätään apua, niin usein pitää valita kahdesta ja sanotaan että eräs metsäiseen ympäristöön sijoittuva osuus oli jotakin, mitä olisin itse pelannut mielelläni pidempäänkin ja syventynyt ihmissusiin vähän enemmän. Sääli ettei ihmissutta saanut ryhmäläiseksi.

Ryhmäläiset todella erottuvat edukseen ja tekevät pelistä oitis paremman

Mitä tuleekin ryhmäläisiin ja liittolaisiin niin vaihtelua on paljon. Heti ensimmäinen pitkäaikainen liittolainen tosin on yksi pelin parhaista, pelaajan oma koira (ainakin polulla ihminen, soturi). Tämä veijari on todella mukava kaveri ja tätä osuutta on tarinassa osattu todella käyttää.

Pelin edetessä ryhmään voi liittää myös niinkin loistavia jäseniä kuin noita Morrigan tai bardi Leliana joista kumpikin esiintyy myös Inquistionissa. Tässä pelissä heistä tosin saa irti paljon enemmän ja etenkin Lelianan näkee aivan toisella tavalla kun saa tietää millainen hän oli aiemmin ja mitä koki, tekee hahmosta paljon kiinnostavamman. Morrigan tosin saattaa hyvinkin olla yksi pelisarjan kiinnostavimpia ja parhaimpia hahmoja koskaan. Tälläiset hahmot tekevät tarinasta aina paremman.

Temppeliritari Alistar on ulkoisesti aika normaalin oloinen kaveri ja tuntuu olevan sellainen perus hyveellinen ritarihahmo mutta sisältöön on osattu panostaa jopa hieman yllättävällä tavalla. Alistar on hahmo joka osaa yllättää, positiivisesti.

Vaikka ryhmäläisissä on todella paljon variaatiota niin hahmoista kaikki eivät ole täysiosumia. Ohgren on perustylsä kääpiähahmo ja Sten on ikävän ihmismäinen ollakseen qunari. Sten on tosin sellainen hahmo jossa sisältö on kiinnostavaa mutta nyt ulkoinen toteutus on todella mitäänsanomatonta. Itse sanoisin että sarvet olisivat riittäneet tekemään hänestä vähemmän ihmismäisen.

Ryhmäläisiin saadaan kyllä runsaasti vaihtelua sillä joukkoon kuuluvat ne monet fantasian vakiorodut ja henkilöhahmot. Kun huomioidaan että valtava kykyvalikoima kehottaa ottamaan ryhmään jäseniä joilla on erikoisia taitoja, niin variaatiota kyllä riittää.

Tosin kun puhutaan kyvyistä ym. Niin Origins on monella tavalla ikävän sekavan oloinen. Puhumattakaan siitä, että tässä pelissä (ei ainkaan itsellä ole tullut vastaan) ei voi nollata kykyjään ja sijoittaa niitä uudelleen.

Sanotaan että ryhmässä on sen verran kiinnostavia hahmoja että heitä ei millään saa kaikkia yhtä aikaa mukaan, mutta kiinnostavia hahmoja on kuitenkin sen verran vähän, että yleensä pitää karsia se yksi (tai kaksi) pois.

Eräs seikka korostuu tässä vahvasti. Hahmot juttelevat toisille ryhmässä oleville satunnaisesti ja näissä satunnaisissa keskusteluissa on todellista särmää. Nämä pienit hetket tekevät muutamista ei niin kiinnostavista hahmoista oitis parempia ja ne valmiiksi loistavat hahmot paranevat entisestään.

Mitä sitten tulee pelin pahisjoukkoon, niin sanotaan heti että omalla tielläni oleva petturihahmo oli oikeasti surkea ilmestys. Siis se hahmo jäi niin heikoksi toteutukseltaan. Suurta vihaa ei oikein kertynyt, lähinnä sellainen halveksinnan tunne eikä sen paskiaisen tappamisestakaan ollut tehty järin tunteikasta.

Pitkälti pelin näkyvimpänä roistona oleva hahmo Loghain on aika geneerinen. Hän ei ole suoranaisesti huono, mutta hänessä ei myöskään ole mitään sellaista, mikä erottaisi hänet oikeasti joukosta. Lopputaistelu Archdemonia vastaan tosin on sitten jotain ihan muuta sillä se olento on jotakin mitä viimeisen vihollisen pitääkin olla.

Anteeksiantamaton ratkaisu

Mitä tulee päähenkilöön niin pidän sitä valtavana miinuksena että päähenkilöllä ei ole kuuluvaa dialogia. Ajoittain tämä tuntuu siinä, että kun päähenkilö "sanoo" jotakin niin muut hahmot tuntuvat sivuuttavan sen, jos paikalla on useampi henkilö joka puhuu. Ehkä se vain tuntuu siltä, mutta se on merkki siitä, että tämä ratkaisu ei ole yhtä toimiva saati miellyttävä kuin se, että pelihahmo puhuu. Sanotaan suoraan että oli virhe vaihtaa Mass Effectissä toimivaksi havaittua dialogirullaa joka tekee paluun jatko-osissa.

Siis kun dialogia ja tarinaa vertaa ME:n, DAI:n ja DA2:n omiin, niin ei se ero kovin merkittävä ole ja osittain sanoisin että itse koen tämän fantasiatunnelman puhuttelevammaksi kuin scifitunnelman. Se on aika pitkälti mielipide kysymys sillä todella monet asiat ovat erilaisia kuin ME:sa.

Päähenkilöllä on eräällä tavalla ääni, mutta se on lähinnä satunnaisia irtorepliikkejä mm. Taistelun lomassa ja joillakin äänivaihtoehdoilla on todella ärsyttävät kommentit joihin kyllästyy todella nopeasti. Tämä ratkaisu ei ole järin toimiva.

Taistelupuoli on se mihin olisi pitänyt panostaa merkittävästi enemmän

Mitä tulee taisteluun ja ylipäätään liikkumiseen niin DAO on yllättävän kömpelö. Mutta sitten taas toisaalta tässä pelissä on automatisoidumpi taistelumekaniikka ja välillä tuntuu että se toimii yllättävän hyvin, vaikka se ei tarjoakaan järin mielekästä toimintaa, sillä kömpelyys ja hitaus eivät juuri iske.

Eräs asia pelattavuudessa tulee nyppii ja se korjaantuu vasta kolmannessa pelissä. Inkvisiittori pystyy hyppimään ja Warden ei pysty. Tämä tuntuu todella siinä kohtaa kun maastossa haluaisi oikaista, mutta se ei vain käy niin sillä Originsissa on reitit joilla voi kävellä, niiltä ei niin vain poistuta.

Ohjattavuus on heikompi liikkumisessa mutta toiminnassa peli pärjää astetta paremmin. Nappia painamalla pelihahmo ottaa kohteen ja lyö kohdetta automaattisesti. Pelaaja voi käyttää erikoisiskuja siinä samalla ja vaihtaa hahmoa lennosta jos haluaa (minkä olisi voinut tehdä vähän paremmaksikin). Suuri ongelma on se, että tälläinen pelimekaniikka muuttuu pitkässä juoksussa erittäin rasittavaksi ja tylsäksi. Siinä vaiheessa kun vastaan tulee vihollisia joilla on reilusti kestävyyttä, niin ne heikkoudet oikeasti nousevat esiin.

Pelihahmojen varustus taas on eräs seikka mikä on Inquistionissa tehty todelllakin paremmin. Se näkyy varsinkin siitä että valtaosa pelin aseista tuntuu aika turhilta, etenkin jos haluaa yhtä tiettyä asetta. Inquistion mahdollista aika laajan muokkauksen ja valmistuksen joka todellakin oli askel kohti parempaa.

Tämä ei tosin jää aseisiin sillä mitä tulee panssareihin ym. Niin aika harva on oikeasti hieno. Hienoja haarniskoita ja kypäriä on se muutama jos sitäkään. Mikään varuste/asuste ei todella tunnu erityisen hienolta. Tietenkin toiset ovat hienompia kuin toiset ja ainahan joukosta se hienoin löytyy, mutta valikoima on näyttävyyden suhteen aika heikko.

Sitten on tietenkin se sama ongelma mikä kaikissa tämän tyylisissä peleissä. Sitä roinaa tulee aivan tuhottomasti ja sen hallinnointi on usein rasittavaa ja ongelmallista. Itse kun kerään aina kaiken mistä voi saada rahaa niin tämä seikka tulee vastaan hyvin nopeasti. Tietysti reppujen ostaminen helpottaa tätä.

Verinen, aikuinen, synkkä ja erityinen fantasiamaailma

Pelin tyyli on verinen ja synkkä fantasiatarina. Pahoja asioita tapahtuu ja jos niitä tekee myös pelaaja, jos valitsee sen tien. Maailma on täynnä pettureita, huijareita ja ties mitä lurjuksia. Asioita voi pohtia tarkasti, tai sitten vain valita sen vaihtoehdon joka tuntuu itsestä ensimmäiseksi parhaalta, ilman sen ihmeellisempää mietistkylä.

Tuttuun tapaan luvassa on myös mahdollinen romanssi. Vaihtoehtoja on vain se muutama ja ne ovat hyvin ilmiselviä, samaan tapaan kuin Inquistionissa, mutta ilman niitä erikoisempia vaihtoehtoja. Nykyään Witcher sarja on tehnyt niin kovat pohjat väkivallalle ja seksille ettei DA:n vihjaileva ja ujohko tyyli ole mitään siihen verrattuna, mutta tarinallisesti tämäkin puoli on tehty hyvin.

Muiden hahmojen hyväksyntä on oleellinen osa niin romanssia kuin ylipäätään pelin etenemistä ja tunnelmaa. Pelaajan teot vaikuttavat siihen että pitävätkö muut hänestä vai eivät. Tietyt ratkaisut saavat toiset vihaiseksi ja toiset iloiseksi. Yksi seikka miksi Morrigan ja Leliana ovat niin kiinnostavat hahmot on siinä, että he ovat niin erilaiset ja pelkistetysti voidaan sanoa että se mistä Morrigan pitää, saa Lelianan kiihtymään. Tämä kaksi ja koira ovat sellaisia joiden kesken saa kyllä aikaan ne parhaat satunnaiset keskustelut, kun Morrigan esimerkiksi toruu koiraa kun tämä söi hänen yrttinsä.

Hyväksyntäsysteemi on sellainen osa tätä pelisarjaa jollaista ei ole muualla tullut samalla tavalla vastaan. Siis kyllähän Telltalen peleissä tulee usein viesti: "Hän muistaa tämän." Mutta tämä mekaniikka on Dragon Agessa vain niin hyvin tehty, että siitä oikeasti välittää, etenkin niiden hahmojen kohdalla joiden kanssa haluaa pysyä väleissä. Toisin kuin Inquisitionissa, tässä pelissä näkee sen, millainen suhde hahmoihin on.

Vain Ultimate Edition on kokonainen

Lopetuksesta voi olla montaa mieltä ja sanotaan että tämä on niitä asioita jotka voi joko täysin pilata tai tehdä niin hyvin että peli jää todella mieleen. Tämän lopetus on vähän molempia sillä sanotaan että jos tämä tarina olisi jatkunut seuraavissa peleissä, niin lopetus olisi ollut enemmän kuin toimiva, mutta koska näin ei ole niin aika ontoksihan se kokonaiskuva jää.

Suurin osa tarinasta tulee tylsissä teksilaatikoissa ilman kerrontaa, mikä on aika tylsää, puhumattakaan siitä se vain korostaa sitä tyyliä mikä pelissä ikävästi nousee pintaan, peli ei monin osin todella nappaa huomiota. Itse ainakin tykkään enemmän kuulla kuin lukea, etenkin jos kertojaääni on hyvä ja toimiva.

Lopetus myös jättää tiettyjä asioita ikävästi auki jota ei ole paikkailtu jatko-osalla vaan erittäin surkealla idealla, DLC:llä. Moni asia selviää jos valitsee DLC:t. Vaikka lopetus ei suoraan huono olekaan ja menee aikalailla samoihin Inquistionin kanssa, niin ei tämä ratkaisu ole kuitenkaan se toimivin. Vähän heikko loppuvaikutelma tästä jää mikä sinänsä on sääli, koska hyvä tarina pelissä kaiken kaikkiaan on. Mutta sentään pelaajan päätöksillä tuntuu todellakin olevan väliä, mutta se olisi ollut kiva myös nähdä ja kuulla eikä vain tylsästi lukea. Tämä on peli, ei kirja.

Eräs hyvin häiritsevä seikka on myös se, että kun ruudulla on kerralla todella paljon tavaraa, niin peli alkaa herkästi takkuamaan. Ruudupäivitys voisi olla parempi niin monessa kohdassa. Sanotaan että tämä ongelma ei ole läsnä kun peli on vähän hitaampi, mutta heti kun toiminta on täydessä vauhdissa, niin se näkyy kyllä suoritustehossakin. Yleensä kun taistelu alkaa niin pelillä kestää hetki kasata itsensä.

Dragon Age voisi olla niin paljon parempi peli jos pelihahmolla olisi ääni kuten jatkossa tulee olemaankin. Mutta vielä enemmän olisin kaivannut taistelua joka olisi intensiivisempi, kuten Witcher sarjassa jonka kolmas osa on yksi parhaita fantasiapelejä koskaan. Dragon Age: Origins on tietenkin paljon vanhempi mutta paremmalla taistelusysteemillä eroa ei olisi välttämättä kovinkaan paljoa.

Ultimate Edition tarjoaa mukanaan kaiken lisäsisällön.

Awakening laajennus sekä monet lisätehtävät ja sisällöt ovat todellakin hyviä lisiä pääpeliin. Inquistionin tapauksessa GOTY versio ei nyt mitään pankkia räjäytä, mutta Originsin kohdalla Ultimate on alkuperäiseen verrattuna muutamilla pienillä mutta ratkaisevilla tarinallisilla palasilla selvästi kokonaisempi, sillä se kaikki lisäsisältö tekee pelistä syvällisemmän ja tarjoaa selvästi lisää.

Awakenins laajennuksessa on nimittäin yksi parhaita ryhmäläisiä, Justice. Justice on ulkoisesti todella tylsä hahmo, mutta sisältö on jotakin aivan muuta. Veikkaan että Justice toimisi paljon paremmin jos olisi kokonaan haarniskoitu, siihen tyyliin kuin henkimaailmassa.

Perusrunko pelissä ei muutu ja päähahmo ei saa kuuluvaa ääntä eikä taistelu juuri parane. Mutta yksi pieni asia ansaitsee selvät pisteet Ultimate versiolle ja samalla suuret nuhteet peruspelille. Tarina saavuttaa todellisen päätöksensä lisäsisällön muodossa, episodissa: Witch Hunt. Se on osa joka olisi pitänyt olla peruspelissä, mutta rahanahneesti BioWare laittoi kriittisen tarinan kimpaleen DLC:ksi.

Yhteenveto

Kokonaisuutena Dragon Age: Origins on Ultimate versiona todella hyvä fantasiapeli ja eeppinen kokonaisuus joka tarjoaa paljon pelattavaa ja tarinan, jota ei kannata missata. Vaikka pelissä onkin suuria heikkouksia, niin siinä on myös suuria vahvuuksia.

+ Synkkä ja verinen fantasiatarina

+ Valinnan mahdollisuudet ja runsas variaatio

+ Hyväksyntä systeemi

+ Kiinnostavat hahmot

- Päähenkilöllä ei ole ääntä

- Taistelu ei ole muun pelin tasoa

- Peli takkuaa kun paljon tavaraa ruudulla

- Paikasta toiseen eteneminen on hidasta

Arvosana: 8,8 (Ultimate)

Fantastinen

Dragon Age II

Tarinan päähenkilö Hawke on pelaajan valinnan mukaan joko soturi, maagikko tai kelmi. Hawken sukupuoli on myös pelaajan päätettävissä ja halutessaan hahmon voi myös customoida miten haluaa. Eräs valtava parannus aiempaan nähden on tehty, seikka jota ei voi siivuttaa, tällä kertaa Hawkella on ääni myös dialogeissa. Tämä on valtava parannus aiemman osan laiskaan toteutukseen verrattuna. Muutenkin peli on tyylillisesti Mass Effectin tuntuinen kuin aiempi osa. Tietyt asiat tosin eivät ole muuttuneet minnekään, mutta monia asioita on paranneltu ja tietyt asiat on otettu Inquisitionissa jälleen mukaan.

Suuri juttu DA:ssa on hahmojen väliset suhteet. ME painotti karmaa, eli makaat niin kuin petaat ja tilanteisiin vaikuttaa raskaasti se, oletko niin sanotusti hyvä vai paha. DA ei toimi ihan samalla tavalla. Valintojen kanssa pelaaja voi tehdä aina niin kuin itse haluaa. Pelihahmon asennetta voi vaihtaa ihan miten haluaa ja sillä ei ole seuraamuksia mihinkään karmaan, DA:ssa sellaista ei ole samalla tavalla kuin ME:ssa. Sen sijaan pelaajan valinnat vaikuttavat siihen miten ryhmäläiset suhtautuvat häneen. Ryhmäläisiä on kourallinen ja jokaisella on oma maailmankatsomuksensa. Tietyt asiat saavat tietyn hahmon hyväksynnän, mutta samat valinnat voivat saada toisen hahmon paheksunnan.

Tarina kehittyy monella tavalla sen perusteella mitä pelaaja päättää tehdä. Valinnoilla on seuraukset ja siinä samalla kun ryhmäläiset tuomitsevat, niin pitäisi vielä päättää mitä tehdä milloin minkäkin vastaan tulevan pulliaisen kanssa. Erittäin herkullisen tästä tarinaverkosta tekee se, että pelaaja ei ensimmäisellä pelikerralla voi olla täysin varma siitä, että kuinka paljon painoa valinnalla oikeasti tulee olemaan.Siinä missä DAO:n tarina kertoi Grey Wardenista joka tuhosi Archdemonin, niin DA2 kertoo tavallisesta tallaajasta joka yrittää vain selvitä, mutta nouseekin ratkaisevaan asemaan Kirkwallin kaupungissa, jossa Qunarit aiheuttavat jännitteitä samalla aikaa kun Temppeliherrojen ja maagikkojen välit tulehtuvat tulehtumistaan.

Tarina on erilainen eikä vie läheskään niin hyvin mukanaan kuin edeltäjä, tai seuraaja. DA2 on tarinallisessa mielessä se heikoin kolmikosta, mutta silti tarinassa on omat vahvuutensa, jotka todella nousevat esiin vasta aivan lopussa.

DAO ja DAI kumpikin pitivät sisällään aivan loistavia hahmoja ykkösen Morrigan ja Leliana olivat kumpikin erinomaisia eivätkä Alistair tai Koira olleet hekään hassumpia. Kolmosesta taas ovat jääneet vahvasti mieleen Cassandra ja Blackwall, mutta eivät he olleet niin hyviä kuin ykkösen parhaat. Kakkonen on jotakin siltä väliltä. Kolmosessakin oleva Varrick on läsnä tässäkin tarinassa ja avain asemassa. Vaikka mukana onkin hyvää variaatiota, niin lähinnä Fenris on jäänyt selvästi mieleen. Itse en juuri haltioista perusta mutta jos tekisin haltijahahmon, niin se olisi melko varmasti todella lähellä sitä, mitä Fenris on.

Tarina on DA2:n paras osa. Ykkösessä taistelu oli kelvollista mutta ei yhtään niin viihdyttävää kuin sen olisi toivonut olevan. Kakkonen ei juuri paranna. Kontrollit ovat hiotumpia ja taistelu tuntuu aktiivisemmalta ja helpommalta kontrolloida, mutta ei kokonaisuutena juuri paremmalta. Kolmonen vie tätä omaan suuntaansa, mutta taistelu on jo tässä vaiheessa aika pitkiltä niin hyvää kuin se tulee pelisarjassa olemaan.

Taistelusta saa eniten asettamalla pelihahmoille toimintamalleja tai sitten ohjaamalla vuoron perään jokaista, mikä menee nopeasti sähellykseksi. Itse olen vähän sitä mieltä että DA olisi paljon parempi jos taistelu olisi vuoropohjaisempaa tai sitten paljon aktiivisempaa kuin tämä, ei tätä välimallia joka ei omasta mielestäni koskaan toimi erityisen viihdyttävällä ja mukaansa nappaavalla tavalla.

Ne heikkoudet mitä ensimmäisessä pelissä oli, eivät ole juuri kadonneet minnekään mutta niitä on hienosäädetty oikeaan suuntaan. Suurin parannus on se, että päähenkilö puhuu omalla äänellään.

Voisi olettaa että kakkonen on parempi kuin ykkönen mutta näin ei ole.

Tarinallisessa mielessä jatko-osa ei pääse samalla tasolle kuin ensimmäinen. Siinä missä Origins oli tiivis paketti, niin DA2 ei ole samanlainen. Peli jaetaan kolmeen osaa joiden välillä kuluu vuosia. Pelin tarina tuntuu ajoittain paljon rikkinäisemmältä, mutta omat puolensa tarinassa todellakin on. Eräs hyvä lisä ovat dialogissa olevat symbolit jotka kertovat vähän siitä, että millaista ovea on avaamassa.

DA2 onnistuu hyödyntämään pelin hahmoja yllättävän hyvin. Monet hahmot ovat tuttuja aiemmasta pelistä ja niitä on hauska bongata ja yhdistää. Graafinen ulkoasu on myös parempi. Dragon Age II parantelee monia asioita mutta kokonaisuutena peli ei tunnu yhtä hyvältä kuin viihdyttävältä kuin ensimmäinen. Pisteet kuitenkin siitä, että asioita on viety eteenpäin.

Yhteenveto

DA2 tekee monia erinomaisia parannuksia aiempaan nähden, osa sellaisia jotka olisi ehdottomasti pitänyt olla jo ensimmäisessä pelissä. Mutta se on monella osa-alueella harmillisen viimeistelemätön, suppea ja sieluton kokonaisuus joka tarinassaan ei onnistu iskemään kuten ennen. Mutta yritys on hyvä.

+ Tunnelma

+ Monet parannukset ja hienosäädöt

+ Monta hyvin tehtyä hahmoa

+ Päähenkilöllä on ääni

- Tarinasta puuttuu se jokin

- Taistelu ei ole järin viihdyttävää

- Irrallisuus aiempaan osaan

Arvosana: 7,5

Erityinen

BioWaren kolmas Lohikäärmeaika peli noudattaa aiempien pelien ideaa tarjoten valtavan maailman täynnä tehtäviä. Tähän maailmaa kuuluu myös valtava määrä erilaisia hahmoja eri roduista. Toiset ovat uusia tuttavuuksia ja toiset vanhoja tuttuja. Mikäli pelilaitteesta löytyisi myös aiempien pelien tiedot, muokkaisivat ne tarinaa omaan suuntaansa.

Dragon Age: Inquisition - Game of the Year Edition

Peli alkaa kun nimetön sankari selviää ainoana suuresta tuhosta. Hän ajautuu lopulta johtamaan Inkvisitiota jonka olisi tarkoitus tuoda rauha maailmaan, sulkea portti josta hirviöt pääsevät läpi ja voittaa roisto, joka uhkaa tuhota maailman. Sellaista perus-settiä siis.

Se mikä tässä pelissä on plussaa, on se että pelihahmolla on ihan ääni, mikä ei tämän sarjan kanssa ole itsestäänselvyys. DA: Originsissa sitä ei ole ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että jos pelissä joka on ilmestynyt vuoden 2000-2005 jälkeen, ei ole ääninäyttelyä, on se tämän kokoluokan pelissä aina miinus. Tämä peli ei siihen laiskuuteen sorru. Pelihahmon saa ihan vapaasti luoda mieleisekseen ja vaikka hahmonluonnissa ne tietyt heikkoudet onkin, niin on tämä hahmonluotigeneraattori sieltä paremmasta päästä. Originsin Grey Warden ja Inquisitionin Inquisitor ovat siis suurin piirtein samantyylisiä hahmoja. Kummankin voi luoda mieleisekseen, tiettyyn rotuun ja sukupuoleen. Tämän lisäksi hahmosta voi tehdä juuri niin hyvän tai pahan kuin vain haluaa.

Se miten pelissä valitaan repliikkejä, hoituu ME:stä tutun rullan avulla joka on tuttu myös aiemmasta DA pelistä dialogisymboleineen. Toisin kuin ME:ssa, tässä pelissä ei ole yhtä selvästi rajattua hyvä/paha valintaa. Toisissa keskusteluissa on tosin vaihtotehtoja jotka vievät suoraan ja hyvin selvästi tiettyyn suuntaan. Tarkoittaen että toimiiko pelihahmo puolustautuvasti, dramaattisesti, uteliaasti vai romantisoiden. Näitä ei ole kuitenkaan aina ja kun niitä ei ole, on keskustelun lopputulos arpapeliä, jos keskustelun toista osapuolta ei tunne. Ryhmäläiset tulevat kuitenkin tutuiksi ja kun heitä tarkkailee, oppii lopulta se että mistä he pitävät ja mistä eivät.

Toiset tykkää, toiset ei

Karma systeemi on peleissä yleistynyt aika paljon, ilmentyen usein jollakin tavalla. Tässä pelissä ei ole suoranaista hyvä-paha akselia samalla tavalla kuin Mass Effectissä, mutta päätöksillä on ihan oikeat seuraukset. Tällä kertaa se ilmenee siinä, miten inkvisition jäsenet (ryhmäläiset) suhtautuvat inkvisiittoriin. Teoilla ja sanoilla on kahdenlaisia vaikutuksia, positiivisia ja negatiivisia. Kaikkia ei voi miellyttää sillä värikäs ryhmä pitää sisällään monenlaista porukkaa ja se mistä toinen tykkää saa toisen hermostumaan.

Tätä 'hyväksyntä' tasoa ei näe mistään, mutta sen voi tulkita siitä, miten kukin hahmo vastaa kun heille puhuu. Kaikki aloittavat neutraalista ja pelaajan teot muuttavat heidän suhtautumistaan. Tämä asettaa tiettyjä paineita jos on tiettyjä tavoitteita. Itselläni tämän pelin läpäisemiseen meni vajaa 100 tuntia, mutta kun ensimmäisen 10 tunnin aikana tehdyt päätökset vaikuttavat vielä siellä 50 tunnin jälkeen, niin se on yhtä aikaa todella hyvä ja todella huono asia.

Tarina on tässä pelissä vahva ja itse pelasin sitä juurikin tarinan vuoksi. Ryhmäläisillä on tiettyjä omia sivutehtäviä joiden suorittaminen saa heidän hyväksyntänsä kasvamaan.

Kehitystä Mass Effectin rinnalla, perässä ja vähän edelläkin

Mitä tulee hahmojen väliseen vuorovaikutukseen niin mitään Mass Effectiä ei ole juuri nyt hyppysissä sillä suhteet ja hahmot ovat monin tavoin aivan uusia eikä heihin ole samanlaista sidettä (eikä sellaista juuri tulekaan) kuin esimerkiksi ME:n Garrusiin tai Taliin, joiden kanssa käyty matka oli kolmosen loppupuolella ollut erittäin pitkä.

BioWaren peleissä romanssi on aina mahdollinen ja tämä peli tekee sen uudella tavalla. Tietyillä hahmoilla on hyvin tarkat vaatimukset ja tietyillä hyvin laveat. Kahta samanlaista romanssikohdetta ei juuri ole (Mies, ihminen). Mikäli tätäkin verrattaan ME sarjaan, niin DA ei ole uskaltanut mennä yhtä pitkälle vaan jättänyt paljon enemmän vihjailun varaan. Uskalluksen puutetta tai laiskuutta, tiedä häntä.

Sanotaan että tämä ei tee Inquistionin tarinasta yhtä mukanaan vievää mitä ME3:n tarina esimerkiksi vei. Tosin on syytä huomioida että ME trilogia on paljon yhtenäisempi ja valinnat todellakin siirtyvät pelistä toiseen. Mikäli aiempia pelejä on pelannut PS3:lla ja tätä PS4:llä (kuten minä) niin valinnat pitää tehdä DA:n omilla sivuilla olevassa Dragon Keepissä. Tavallaan todella kätevää mutta siinäkin on heikkoutensa.

Kun verrataan ME3:een niin eräässä asiassa peli on tehnyt paremmin ja samalla huonommin. Päämajassa kaikki hahmot ovat tietyissä paikoissa, suurimman osan ajasta. Täällä heidän kanssaan voi puhua ja mahdollisesti avata uusia tehtäviä. Se mikä on paremmin ME3:een verrattuna on se, että mitään ovien aukeamista ei joudu kestämään eikä kerrosten välillä menemistäkään ole hissien muodossa, minne vain voi kulkea ilman lataustaukoja.

Se mikä tavallaan on huonompaa on se, että hahmoilla on aika harvoin oikeaa sanottavaa, siinä missä ME3:ssa hahmoilla on lähes aina se muutama repliikki ja he liikkuivat aluksessa. Tällä kertaa tarinaa ei viedä eteenpäin samalla tavalla. Tiettyjen tehtävien jälkeen tietyille hahmoille tulee lisää juttua ja nämä jutut kertyvät, toisin kuin ME3:ssa. ME3:n kanssa tietyt osuudet menetti jos niitä ei käynyt tekemässä, tällä kertaa ne kertyvät, odottaen.

Paljon tekemistä mukavalla määrällä muuttujia, mutta myös toistoa

Toiminnallinen puoli on toinen iso juttu pelissä. Tukikohdassa on suuri kartta jossa voi määrätä yhtä kolmesta neuvonantajasta suorittamaan kyseisen tehtävän. Kaikki eivät voi tehdä kaikkia ja joihinkin voi valita kenet vain. Palkinnot riippuvat siitä kuka on tehnyt tehtävän ja myös hyväksyntä muuttuu. Temppeliherra Cullen on sotilaallinen voima kun taas diplomaatti Josephine on poliittinen voima ja aiemmasta pelistä tuttu Leliana on salaisuuksiin ja vakooja touhuun keskittyvä voima. Näiden neuvonantajien kautta voi avata myös erilaisia ominaisuuksia pelaajan käyttöön, mutta vain tietyt tuntuvat oikeasti hyödyllisiltä ja muutamat ovat lähes pakollisia.

Pelimaailma jakautuu useisiin eri alueisiin joiden välillä matkaaminen on Fast Travelin avulla helppoa ja nopeaa. Kentissä itsessään matkustetaan joko jalan tai ratsulla. Ratsastaminen näyttää hyvin pökkelöltä eikä ole järin tehokas keino kuin harvoin. Puhumattakaan tietyistä osuuksista alueilla. Alueet alueiden sisällä ovat etenemistä hidastavia sillä niistä ei voi fast traveleta vaan niistä pitää poistua ovesta. Syystä että, en osaa sanoa.

Alueet on tupattu täyteen kaikkea tekemistä aina hirviöiden porttien "repeämien" sulkemisesta kartan maamerkkien etsimiseen ja muihin sivuaktiviteetteihin. Suuri osa näistä tuntuu ihan turhalta lisämateriaalilta joka ei ole järin kiinnostavaa ja johtaa usein pelkkään ravaamiseen. Silloin tällöin vastaan tulee ihan hyödyllistäkin tekemistä ja kun kyseessä on lohikäärmeiden aikakausi, niin kentissä on niitä lohikäärmeitäkin ja ne ovat varomattomalle pelaajalle hyvin nopea tapa päästä hengestään.

Pelaajalla on kerrallaan käytössään neljä ryhmäläistä joiden välillä voi vaihtaa ihan miten haluaa, seikka joka olisi ollut kiva myös Mass Effectiin. Toiset ovat sotureita, toiset velhoja ja veijareita joista jokaisella on omat erikoisuutensa joihin muut eivät pysty. Nämä osuudet ovat usein ihan tarpeeton lisä joka pakottaa rakentamaan ryhmän siten että mukana on yksi kutakin lajia. Pakollista se ei ole mutta siihen peli kannustaa.

Taistelu ottaa taas askelia oikeaan suuntaan

Sitten päästäänkin itse taisteluun.

Tämä on sellainen asia joka voi joko tehdä pelistä erittäin hyvän tai tuhota sen kokonaan. Sanotaan että Final Fantasyn vuoropohjainen taistelu ja Shadow of Mordorissa oleva Batman mekaniikka ovat esimerkkejä oikein tehdystä toiminnasta. Dragon Age sarjan kanssa tuntuu kuin oltaisiin jossakin näiden kahden välillä, suossa.

Tämä peli onnistuu olemaan aika puuduttava taistelunsa suhteen. Joillekin tämä mekaniikka voi olla mieluinen mutta itse koen tämän lähinnä tylsänä. Pelin voi pysäyttää ja määrätä ryhmäläiset tekemään mitä he voivat tehdä. Tämä ei ole kovin jouhevaa saati tehokasta sillä tiettyjä asioita kuten erikoisominaisuuksia on hankala operoida näin. Sanotaan että tämä näkyy erittäin hyvin parilla tapaa. Aivan aluksi pelihahmot ovat erittäin heikkoja ja taistelut normaaleja vihollisia vastaan kestävät koska aseet ovat erittäin tehottomia. Sitten kun tasoa ja taitoa alkaa olla niin peli alkaa olla paljon parempi. Mutta sitten tulee taistelu lohikäärmeitä

vastaan ja taas ollaan siinä tilanteessa että taistelu on melkein pelkästään yhden napin pitämistä pohjassa tai parin taidon käyttämistä ja tätä osuutta ei ole tehty järin intensiiviseksi. Itse kuljin soturina Reaper tietä ja taisteluissa pääpaino oli ihan sen muutaman taidon käyttämistä.

Tässä kohtaa mainittakoon myös supertaidot joiden latautuminen kestää tarpeettoman kauan, huomioiden kuinka turhilta ne useimmiten tuntuvat.

Taistelu ei Dragon Agessa juuri miellytä ja liian usein se tuntuu vain hidasteelta. Mass Effect onnistui tekemään tämän syystä tai toisesta paljon paremmin ja se tuntui paikoitellen ihan perusräsikinnältä. Se ei ole järin hyvä merkki Dragon Agen kannalta.

Hahmoihin ja dialogiin on edelleen panostettu

Kun puhutaan hahmoista, niin BioWarella on aika hyvät kannukset. Mass Effect on täynnä hahmoja jotka ovat enemmän kuin loistavia. Garrus Vakarian on koko sarjan paras hahmo, Grunt on kaikessa yksinkertaisuudessa todella hauska ja kiinnostava hahmo, unohtamatta enigmaattista Legionia tai räväkkää Subject Zeroa joka muuttui tarinan edetessä kokoajan paremmaksi. Listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Siis ei Dragon Age ihan hampaaton ole. Leliana on erittäin kiinnostava hahmo ja ehdottomasti niitä parhaita, mutta pelin edetessä kuvaan toinen todella erinomainen hahmo, nimittäin Morrigan jossa yhdistyy seksikkyys ja mystisyys. Nämä kaksi ovat esimerkkejä erittäin hyvin tehdyistä hahmoista mutta ryhmäläisten joukossa ei ole samanlaisia oikeasti iskeviä hahmoja. Siis Blackwall, ja Cassandra ovat hyviä ja sisältönsä puolesta jopa kiinnostavia eikä esimerkiksi Varrick ole nyt niin merkittävästi huonompi, mutta eivät nämä ole samaa tasoa kuin ME:n parhaat.

Vihollisten suhteen sen sijaan on tapahtunut pohjanoteeraus. Siis ME1:n Saren on edelleen koko sarjan kiinnostavin, näyttäväin ja onnistunein pahis. Illusive Man sen sijaan on tylsä ja särmätön. Tässä tapauksessa pelin pääpahis Corypheus on lähempänä jälkimmäistä. Siis tästä tyypistä ei eeppistä saa millään, vaan enemmänkin sekasotkun. Loppuhuipennus ei olisi mitään ilman lohikäärmeitä vaikka ne vähän sivuun jäävätkin.

Tässäkin ketjussä on heikkoja lenkkejä

Jos Inquisitionin kiteyttää hyviin ja huonoihin puoliin, niin tarina on erinomainen ja valinnanmahdollisuudet tekevät siitä todella kiinnostavan, unohtamatta monia sivuhahmoja, jotka eivät ole kaikki samasta puusta veistettyjä vaan positiivisia yllätyksiä tulee vastaan aina silloin tällöin. Harmillista on tosin se, että lopetuksen jälkeen tuleva lisäpätkä on iso miinus, joka olisi pitänyt jättää kokonaan pois eikä pelin lopetuskaan ole epilogissa järin kiinnostava, vaan tuntuu lähinnä tylsältä lisältä, mutta ei yhtä karulta kuin ME3:n alkuperäinen lopetus. Mutta sanotaan että kyllä viimeisen taistelun jälkeen tuleva osuus on miellyttävä ja toimiva.

Taistelu on ikävä kyllä se heikko lenkki. Sanotaan että potentiaalia on ja kyllä taistelussa on hetkensä, mutta se on paikoitellen liian hidasta ja muuttuu todella herkästi puuduttavaksi tahkoamiseksi, sen sijaan että se olisi intensiivistä taistelua. Viitteitä onnistumisesta on, mutta jossakin on vain jääty liian aikaisin pois kyydistä.

Vaikka maailma onkin laaja, niin valtaosa tekemisestä on vain maailman poikki kulkemista ja lähes merkityksettömien esineiden keräämistä tai tylsien tehtävien tekemistä. Poikkeuksia ovat ne osuudet joissa palkintona on parempia aseita ja varusteita (esim lohikäärmeet ja muutama tyrmä) mutta ikävän usein ne vaativat typerien puzzlejen tekemistä jotka ne vasta hidasteilta tuntuvatkin. Esimerkkejä hyvistä tehtävistä ovat useat ryhmäläisten henkilökohtaiset tehtävät (Cassandra, Iron Bull, Blackwall… lähes kaikki) sekä tuomio-osuudet joissa inkvisiittori päättää rankaistako vai armahtaako, näitä olisin kaivannut paljon enemmän.

Sanotaan että Dragon Age: Inquisition on kokonaisuutena toimiva peli mutta eräs asia puuttuu, mikä oli ME peleissä. Nimittäin tämä uran uudelleen pelaaminen. Mass Effectin saattoi pelata uudestaan jo hankituilla varusteilla jne. Miksi sitä ei ole DA:ssa, miksi siitä on luovuttu? Tämä peli on tarinaltaan miellyttävä ja sen pelaisi mielellään läpi uudelleenkin, mutta ongelmana on se, että tämä peli on niin hidas ja samojen hanttihommien tekeminen uudestaan ei juuri houkuta.

Lohikäärmeaika: Inkvisition on laaja peli ja tarjoaa pelaamista mahdollisesti 100 tuntiin asti, puhumattakaan sen vaihtoehtorikkaasta tarinasta. Fantasiamaailma on tyylikäs ja verinen, täynnä monenlaisia paikkoja ja hahmoja. Huono peli tämä ei ole, mutta se olisi voinut olla niin paljon parempikin.

Sanottakoon kuitenkin että mikäli tätä peliä vertaa Dragon Age: Originsiin niin tietyt parannukset ovat enemmän kuin tervetulleita ja ulkoasu hahmoissa on upea. Kiitosta myös paljon paremmasta hahmonluonnista ja siitä päähenkilön ääninäyttelystä joka ei tämän sarjan kohdalla ole aina ollut itsestään selvyys. Dragon Age: Inquisition on sellainen peli jolle todella haluaisi antaa vähän paremman arvosanan.

Yhteenveto

Game of the Year setin mukana tulevat lisät nyt eivät varsinaisesti muuta peliä vaikuttavasti mutta ovat juuri sellaista sopivaa lisää joka varmistaa sen että kyseessä on hyvä ja viihdyttävä peli. Itse pidin eniten muutamasta aseesta ja haarniskasta, joiden olisi tosin pitänyt olla jo pääpelissä, ei lisäsisältönä.

Kaikkein positiivisinta on se että pelissä ne pienet asiat tuntuvat kehittyvän. Yksi mainitsemisen arvoinen seikka on se, että lisäsisältöön kuuluvat jo mainitut varusteet ovat todella upeita ja niitä pitää mielellään vaikka parempiakin olisi tarjolla. Tarinallisesti Inquistion nyt ei juuri kehity samalla tavalla kuin Origins kehittyi. Tarina kyllä etenee mutta ei yhtä hyvin.

Se mitä Inquisition tekee paremmin kuin aiemmat osat, on hahmon customointi. Pelihahmon ulkoasu pelissä on monien haarniskoiden ansiosta hyvinkin vaihteleva ja se pätee myös muihinkin hahmoihin. Ykkösessä oli aika tylsät haarniskat ja kakkosessa ei juuri voinut muokata ryhmäläisten varusteita. Tässä pelissä se kaikki on paremmin.

+ Vaihtoehtorikas tarina

+ Tyylikäs fantasiamaailma

+ Kiinnostavat hahmot

+ Hyväksyntä systeemi

- Tekeminen toistaa nopeasti itseään

- Taistelu on usein hidasta ja puuduttavaa

- Pääpahis on surkea ilmestys

Arvosana: 8,5 (GOTY)

Fantastinen

Dragon Age on ehdottomasti yksi suosikkipelisarjojani roolipeligenressä. Origins on edelleen yksi huippuja ja Inquisition on monella tavalla parempi, mutta kokonaisuutena kumpi hyvänsä voisi olla sarjansa paras. Alunperin nimellä Dreadwolf kulkenut Dragon Age 4 on todella suurien odotusten alla, sillä sitä on odotettu todella kauan ja BioWare on useamman pelin kanssa epäonnistunut merkittävästi, joten paineet ovat silläkin saralla suuret tätä peliä kohtaan. Lisäksi tämä on ollut yksi odotetuimpia pelejä omallakin listallani.

Dragon Age: The Veilguard

Dragon Age sarja on kokeillut yhtä ja toista pelistä toiseen. Toiminnallisessa otteessa ei ole mitään vakiota, mutta visuaalinen ilme on tämän pelin kohdalla merkittävästi muuttunut ja muutenkin tyyli tuntuu ottaneen uuden suunnan, mikä erään trailerin tapauksessa ei ole hyvä asia, sillä yksi tärkeä hahmo, lohikäärmeenmetsästäjä ja vieläpä qunari sellainen, on todella typerän näköinen. Sanotaan että annetaan pelille mahdollisuus, mutta trailerien kautta hype peliä kohtaan on laskenut merkittävästi. Myös asetelmassa ei olla erityisen vahvoilla, koska pääroisto ei ole se paras mahdollinen. Monella tavalla fiilikset tätä peliä kohtaan on ristiriitaiset, mutta kyllä tämä on silti peli johon haluaa uppoutua heti ja katsoa että onnistuuko se yllittämään kaikki odotukset ja välttämään ne suurimmat sudenkuopat.

Vahdit asettuvat jumalia vastaan

Veilguard sijoittuu aikaan Inquisitionin Tresspasser DLC:n jälkeen, kun inkvisiittorin sisäpiiri aloittaa oman hiljaisen taistelunsa Dreadwolfia vastaan ja tätä on odotettu kauan. Pelkästään se, miten tämä kaikki sitten tapahtuu, on ollut kysymysmerkki ja täytyy sanoa, että itsellä tälläinen lähestymistapa ei ollut se ensimmäinen mikä tuli mieleen, tai edes toinen mikä tuli mieleen. Jos katsoo vain traileria, sillä se tuntuu pelin alun jälkeen aika harhaanjohtavalta. Peli nimittäin alkaa melko perinteisellä tavalla, lähes täysin sillä tavalla, miten sen ajattelin alkavan, mutta ajattelin että tähän olisi päästy kiinni jo 2020. Peli alkaa kun kahdesta aiemmasta pelistä tutun Varrickin johdolla pieni joukko jahtaa Solasia, tämän aloittaessa omaa rituaaliaan joka voi tuhota maailman. Yhteenotto Dread Wolfia kohtaan tapahtuu paljon nopeammin mitä voisi ajatella ja siinä samalla tarinakin muuttuu ja alkaa kehittymään aivan toisella tavalla, miltä tähän mennessä on vaikuttanut, kun panokset kovenevat nopeasti.

Pelaaja on Rook niminen hahmo, jonka ulkoasun ja hahmoluokan pelaaja voi määritellä täysin itse ja täytyy sanoa että hahmonluonti ei nyt täyttänyt kaikkia odotuksia, ei edes lähelle. Nyt ollaan enemmänkin Dragon's Dogma II tasolla, ei Baldur's Gate 3 tasolla ja yhteen aikaan Dragon Age oli sellainen peli jonka hahmonluonnistakin monet saivat ottaa mallia, vaikka erilaisia lajeja olikin melko vähän, kuten myös hahmoluokkia. Tämä on joka tapauksessa nyt toinen iso peli tätä vuonna, joka ei ole tätä asiaa saanut kuntoon ja joka on yksi ensimmäisiä asioita, joka pelissä tulee vastaan. Kyllä siinä aika nopeasti usko kokonaisuutta kohtaan vähenee. Sanotaan että hahmonluonnissa esille nousee yksi asia, mikä hyvin usein tulee vastaan. Erilaisia kampauksia, arpia, partoja ja vastaavia on runsaasti, mutta silti aika vähän erilaisia. Sitten on tämä tuttu kaikkien naamanpiirteiden vääntelymahdollisuus, mutta se ei vain aja samaa asiaa, kun tuntuu että tietynlaista kampausta ei vain voi saada, mikä hyvin monissa muissa peleissä, on jollakin tasolla osa valikoimaa. En nyt koko arvion mittaa vertaa kaikkea Baldur's Gate 3:n eri puoliin, mutta Dragon Age 4:n olisi tällä osa-alueella pitänyt pystyä paljon parempaan. Varsinkin otetaan huomioon miten hyvä Inquisitionin vastaava oli, aikanaan yksi parhaita. Tämä korostuu vielä enemmän kun pelaaja saa luoda haluamansalaisen aiemman pelattavan hahmon, josta ei millään voi saada sellaista kuin aiemmin koska sekä hiusten että silmienväri on paljon rajallisempi nyt.

Tämän lisäksi; Oikeasti, Rook? Siinä on tylsä nimi. Hahmo ei ole Sentinel, Guardian, Guard, Watcher tai mitään Veilguard teemaista, tai muutenkaan mitään iskevää, kuten Warden tai Inquisitor ennen tätä. Tämä nyt on nyppinyt aivan alusta asti mutta iso merkittävä ongelma alkuvaikutelman kanssa on siinä että vaikka hahmonluonnissa hahmosta saakin lopulta miellyttävän näköisen, niin tämä olisi pitänyt olla paljon parempi, mitä aiemmassa pelissä oli, mutta nyt täytyy todeta että Originskin teki hahmonluonnin paremmin, ottaen huomioon kyseisen ajan rajallisuudet. Mutta positiivista on että hahmon varusteita voi muokata sillä tavalla, että niiden ulkoasu pysyy samana, vaikka varuste vaihtuisi ja tämä on oitis oikea askel oikeaan suuntaan. Samaan syssyyn voidaan todeta että pelihahmolla on puheääni, mikä ei ole itsestäänselvyys nykyään ja Baldur's Gate 3:ssa sellaista ei ole.

Varusteita ja asusteita pystyy muokkaamaan siinä mielessä, että tietynlaisen ulkoasun voi ns. Lukita, jolloin se ei muutu, vaikka vaihtaisi varusteita, mikä on todella hyvä asia. Ryhmäläisten muokkaaminen varusteiden ja asusteiden kautta on myös mahdollista mutta tiettyjen hahmojen, kuten Neven, tapauksessa valtaosa asusteista näyttää todella hoopoilta, joten tässä mielessä tuntuu että hyvää vaihtoehtoa ei ole. Toisten hahmojen kanssa taas, hyvin vaikeaa päättää että mikä olisi ns. Hienoin. Tässäkin tapauksessa täytyy todeta että Origins onnistui parhaiten, kun vaihtoehtoja tuntui olevan enemmän.

Valintojen kautta voittoon

Dragon Age on yksi tarinallisten seikkailuvalintapelien aatelisia ja se ei ole muuttunut mihinkään. Prologin aikana pelaaja joutuu tekemään erilaisia valintoja jotka oitis ohjaavat tarinaa tiettyyn suuntaan, koska tietyt ratkaisut johtavat tietynlaisiin lopputuloksiin niin hyvässä kuin pahassakin. Aiemmissa peleissä panokset ovat paikoin olleet todella kovat ja tietyssä vaiheessa peliä voi todellakin päätyä tilanteeseen jossa pelaajan menneet synnit kostautuvat todella pahasti. Tai sitten pelaajan valinnat voimistavat joukkoa merkittävästi ja liittolaisten luottamus pelaajaa kohtaan on aivan uudella tasolla. Varsinkin Dragon Age: Originsin Awakening DLC oli tästä erittäin hyvä esimerkki ja siinä, omalla kohdalla, Justice hahmo ja se, mihin kaikkeen hahmo voikaan suostua, jos pelaaja on luottamuksen arvoinen. Vastaavaa on myös Inquistionissa tullut vastaan Iron Bullin kautta, Tresspasser DLC:ssä.

Dialogivalinta on merkittävä tekijä kokonaisuudessa ja Veilguard jatkaa Inquisitonin tapaan symboleilla dialogipyörässä, lisäten paikoin myös hieman selityksiä eri valintoihin. Pelihahmo voi suhtautua tapauksiin huumorilla, voimalla tai paikoin suoraan sarkasmilla, mutta ajoittain myös draamallisella tunteella, mikä korostaa sitä, että symbolit helpottavat valintojen tekemistä koska pääsiassa aina on selvää että millaisen valinnan pelaaja on dialogivalinnassa tekemässä. Tarinavalinnat ovat sitten ihan oma kokonaisuutensa ja Mass Effectissä alkunsa saanut dialogikiekko perustuu myös siihen, että pelaaja voi ihan rauhassa miettiä että miten keskustelu etenee.

Veilguard vakuuttaa tässä mielessä todella hyvin ja spoilaamatta mitään voidaan sanoa että tietyt ratkaisut palaavat kummittelemaan todella nopeasti, kun tietyt ovat sellaisia, että ne unohtaa aika äkkiä, mutta juuri siinä on tälläisen tarinankerronan hienous ja vahvuus. Pelaaja ei etukäteen voi tietää että kuinka tärkeitä valintoja hän on tekemässä ja kun seuraukset voivat alkaa näkyä vasta tuntien, ellei jopa kymmenien tuntien pelaamisen jälkeen, on helpointa vain jatkaa matkaa ja elää valintojen kanssa. Omalla tavallaan haastetta valintojen tekemiseen tuovat tutut hahmot. Aiemmasta pelistä tuttu tiedustelija Lace Harding on osa Varrickin porukkaa ja tuttu kaunotar ensimmäisestä pelistä ilmestyy maisemiin hyvin pian, mikä oitis parantaa pelin tasoa. Tuttujen hahmojen läsnä lisää omalla tavallaan myös painetta, sillä Inquisitonissa saattoi saada aikaan tilanteen jossa ensimmäisestä pelistä tuttu Alister ja toisen pelin päähenkilö Hawke olivat kummatkin tilanteessa, jossa toisen pitäisi kuolla. Veilguard lisää painetta jo alussa, kun pelaaja voi luoda uudelleen inkvisiittorin, jolla pelasi aiemman pelin, eli tämäkään tarina, ei ole vielä päättynyt.

Muutenkin hahmojen suhteen pelissä on onnistuttu todella hyvin, vaikka poikkeuksiakin on. Porukkaan kuuluu muutama todellinen ässä jotka ovat hyvin kiinnostavia tai todella hauskoja tapauksia. Sanotaan että kaikissa porukoissa on myös niitä heikkojakin tapauksia ja ei tästä porukasta löydy niin hyviä hahmoja mitä ensimmäisen pelin Morrigan tai Leliana, saati Mass Effectin Garrus, Legion, Grunt, Mordin, Tali tai Jack. Mutta heti perään voidaan sanoa että Emmrich, on todella hyvin tehty hahmo, mahdollisesti jopa se porukan paras, mutta myös eräs Saapasjalkakissalta kuullostava hahmo toimii erinomaisesti. Hahmojen suhteen taso on ollut pelisarjassa aika kova, mikä lisää haastetta luoda uudestaan hyviä hahmoja jotka onnistuisivat erottumaan joukosta. Sillä tästä porukasta löytyy myös niitä oikeasti huonojakin hahmoja. Ylivoimaisesti suurin pettymys on porukan qunari, joka näyttää suoraan pöhköltä, eikä yhtään qunarimaiselta. Dragon Age II onnistui qunarien kanssa todella hyvin, kun Origins ei Stenin kanssa onnistunut yhtään. Inquisition jatkoi tätä tasoa hienosti ja nyt Veilguard pudottaa pallon täysin, sillä Taash, saattaa hyvinkin olla se kaikista huonoin ryhmäläinen ja se on suoraan ulkoasun ongelma, sillä sisällössä Taash pärjäisi kyllä vertailussa muiden hahmojen kanssa, mutta kun hänen pitäisi olla se porukan qunari, ja vielä lohikäärmeenmetsästäjä Lohikäärme Aika pelissä, niin tämä on BioWaren hahmoista mahdollisesti se suurin pettymys. Hän ei näytä kovalta, miltä lohikäärmeentappajan todellakin pitäisi.

Roistopuolella, taso on parempi mitä Corypheus oli Inquisitionissa, mutta ei yhtä hyvä mitä Archfiend Originsissa. Lähinnä pääroistot ovat joukosta erottuvia tapauksia eikä pelin muihin merkittäviin roistohahmoihin panosteta kovinkaan paljoa, sillä monista hankkiudutaan eroon, kun heidät kohdataan. Tämä olisi ollut yksi tapa tuoda syvyyttä kokonaisuuteen ensimmäisen DA:n tavoin, mutta niin ei juuri käy ja aika harva vähän merkittävämpi roistohahmo jää millään tavalla mieleen. Perusvihollisten tapauksia vaihtelua sentään on, vaikka tietynlainen ulkoinen teema tuntuu nostavat jatkuvasti päätään vihollisten ulkoasussa. Harmillista on ettei peliin ole tehty roistohahmoja eri vihollisjoukoissa niin näkyvästi, mitä monissa roolipeleissä on, pelkästään BioWaren sarjojen sisällä.

Pelisarja kehittyy, eikä ainoastaan oikeaan suuntaan

Dragon Age on kokonaisuutena pelisarja joka muuttaa monia asioita ja kehittyy ajan kanssa. Toimintasysteemi ei ole ainoa osa, sillä pelistä toiseen pelintekijät ovat kokeilleet monia asioita ja samaa kehitystä tapahtuu nytkin. Pelin ulkoinen tyyli on se ensimmäinen asia mikä selvästi osoittaa että peli on erilainen, mutta se ei ole ainoa selvä muutos, sillä sisemmällä pelissä on monia muutoksia joita en itse kutsuisi kaikkia positiiviseksi, vaan enemmänkin nykymaailman suvaitsevaisuusnormeja mukailevaksi ja sitä kautta sarjan oman identiteettiä uusiksimuokkaaviksi.

Toiset tykkää toiset ei, kuten ennenkin

Eräs todella suuri asia tässä pelisarjassa on ollut hyväksyntäsysteemi. Pelaajan valinnat muuttavat muiden hahmojen suhtautumista pelihahmoon. Tämä on ollut yksi koko Dragon Agen parhaita systeemeitä ja se on pelistä toiseen todella toiminut ja toimii edelleen. Samalla tavalla kuin ennenkin, kun pelaaja tekee päätöksiä, niin tietyt hahmot porukassa pitävät tästä kun taas tietyt eivät niinkään. Valinnoilla on myös valtavasti seurauksia mikä näkyy siinä miten tarina kehittyy ja miten pelaajan suhteet liittolaisiin kehittyvät. Veilguard on merkittävästi anteeksiantavampi mitä aiemmat pelit olivat. Tässä sarjassa on monesti päässyt tekemään aika kovia ratkaisuja ja monesti pelaajan ratkaisuvat ovat pitkässä juoksussa tai tarpeeksi kriittisessä tilanteessa täysin tuhonneet ryhmän, tai ainakin jonkun ryhmän jäsenen suhteen pelihahmoon. Sanotaan että Veilguard on tavallaan takapakkia, koska se tuntuu olevan todella paljon enemmän pyrkivän sellaiseen hyväksyntään, jossa kaikki ovat kaikkien kavereita ja pahat asiat eivät riko juuri mitään. Mahdollista myös että itse en vain saavuttanut niin huonoa suhdetta kenenkään kanssa että kaikki olisi mennyt pieleen.

Muutosta on tapahtunut myös eräällä osa-alueelta jonka Dragon Age pelit ovat tehneet tähän mennessä yllättävän hyvin, samalla muuttaen systeemiä pelistä toiseen. Romanssi on yksi osa kokonaisuutta ja heti ensimmäinen Dragon Age todella onnistui tällä saralla, tarjoten erittäin haastavan romanssin, sillä ainakin omalla kohdalla pelissä oli kaksi vahvaa ehdokasta, mutta vain yhden voi saada. Kakkosessa päätös oli paljon helpompi, mutta edelleen, hyviä vaihtoehtoja oli ja peli seurasi tällä osa-alueella selvästi ensimmäistä. Kolmas peli olikin sitten ihan eri juttu, sillä Inquisitionissa oli erilaisia hahmoja seksuaalisessa mielessä. Tietyt hahmot ovat todella valikoivia suhteidensa kanssa joten jos pelihahmo ei ole tiettyä sukupuolta, ei tietyn hahmon kanssa voi aloittaa romanssia ja tietyt hahmot eivät olleet ollenkaan avoimia tähän. Tämä oli erittäin hyvä metodi, sillä useampaa seksuaalista suuntautumista tuotiin esiin, mutta ei tuputtamalla ja hahmot todella onnistuivat erottumaan joukosta. Nyt, kaikki käy kaikille joten kukaan ei ole tässä mielessä erityinen ja on selvää että nyt Dragon Agekin on taantunut tälle tasolle, jossa useampi muu pelisarja on ollut jo jonkin aikaa. Tämä ei kuitenkaan ole se ongelma, vaan se, että tässä pelissä ei ole oikein yhtään sellaista todella hyvää romanttista parneria verrattuna aiempiin peleihin. Kyllähän DA2 oli merkittävästi heikompi tässä mielessä ykköseen nähden, joten tämä on nyt sitä samaa kolmoseen nähden, mutta joka tapauksessa. Mitä romanssiin tulee, se on tässä pelissä pohjalukemissa.

Veilguard on Inquisitoniin verrattuna aika paljon pehmeämpi peli, eikä tunnu enää samalla tavalla aikuiselta roolipeliltä, miltä Dragon Age: Origins tuntui ja mistä Inquisition otti todella paljon irti, vieläpä todella laadukkaasti, ilman että veti mitään yli. Kyseessä on edelleen aikuisille suunnattu fantasiatarina ja väkivalta on iso osa kokonaisuutta, mutta paljon piirrossarjamaisempi grafiikka ja aika paljon siistitympi yleinen tyyli antavat vähän sellaisen vaikutelman että tässä ollaan menossa tilanteeseen jossa ikärajaa pyrittäisiin mahdollisesti laskemaan, tai sitten väkivaltaista tyyliä muuten yritettäisiin vähän siistiä. Tämä on aika kaukana siitä mitä Origins aikoinaan oli, koska verestä ei ollut yhtään pulaa ja jossa seksikin oli vahvasti läsnä, tosin hurmeesta poiketen, sitä oli todella raskaasti sensuroitu, kun taas Inquisition uskalsi vähän enemmän näyttääkin jotakin. Veilguardissa on useasti vähän sellainen maku kuin elokuvan jatko-osassa jossa ikäraja putoaa joko K18 tasolta K16 tasolle, tai peräti K16 tasolta K12 tasolle. Itse en vastusta pelin visuaalista tyyliä, mutta siinä samalla on hieman se siulukin alkanut hukkua. Tietyillä osa-alueilla se näkyy paremmin ja toisilla taas ei.

Toiminta nopeutuu ja paranee samalla aikaa

Dragon Age: Origins, ei toiminnassa vakuuttanut ja BioWaren peleistä Star Wars: Knights of the Old Republic, ei myöskään. Dragon Age II oli oitis merkittävästi parempi ja Inquisition tuntui löytäneen jotakin välimallia näiden kahden pelin taistelusysteemien kautta. Se oli miellyttävä ja oikeaan suuntaan kehittyvä systeemi, joka edelleen kaipasi vähän lisää kehitystä. Nyt, ollaan jo merkittävästi mielekkäämmällä tasolla, mikä voi monille olla liiankin kaukana alkuperäisestä. Itse ajattelin alkuperäisestä lähinnä sen, että peli ei ollut tarpeeksi Final Fantasy tyylistä vuoropohjaista toimintaa, eikä tarpeeksi nopeatempoista hack n slashia, vaan se välitila, josta pitäisi päästä pois. Veilguard, on edennyt hack n slash maisempaan suuntaan, mutta tarjoaa myös hieman taktisia elementtejäkin.

Perustasolla toiminnasta tulee sellainen todella tyypillinen toimintaroolipelifiilis. Perushyökkäykset löytyvät, väistöliike, torjunta ja sitä rataa. Tätä sitten rikastetaan erikoisominaisuuksilla kuten soturille tyypillisellä tornadopyörinnällä. Erikoisominaisuudet vaativat energiaa, joten niitä ei voi suoraan spämmätä ja suurella määrällä raivoa pystyy sitten tekemään ultimate liikkeen, joka tekee aivan uudenluokan vahinkoa. Vastaavaa on nähty vaikka kuinka monessa pelissä, mutta Veilguardissa kaikki toimii paremmin kuin ihan peruspelissä ja toiminta on alusta asti oikein mielekästä. Hahmonkehitys on todella suuressa roolissa, sillä soturi, velho ja ketku ovat kaikki hyvin erilaisia ja koska jokaisella on kolme erilaista kehittyneempää suuntaa taitopuussa, on pelissä kiitettävästi variaatiota. Itse olen tässä sarjassa ollut suoraan soturihahmoluokkaa, mutta ketkun duelistiosa vaikutti kiinnostavalta. Taistelusysteemi on joka tapauksessa erittäin hyvin tehty sillä siinä on mukana lähemmäs kaikki sellaiset osa-alueet, joita vastaavissa peleissä nykyään on, viimeistelyliikettä myöten.

Taktinen lähestymistapa ei ole kokonaan hävinnyt sarjasta, mutta sanoisin että se on mennyt enemmän Mass Effect suuntaan. Tällä kertaa pelaaja ei voi vaihdella pelihahmon ja tämän mukana kulkevan kahden ryhmäläisen välillä, vaan kahta ryhmäläistä ohjataan antamalla näille käskyjä ja tekoäly toimii yhtä pätevästi kuin Dragon Age ja Mass Effect sarjoissa aiemmin, joten siinäkin mielessä ollaan vahvoilla. Vaikka hahmoluokkia on vain kolme ja kaikki ryhmäläiset mahtuvat johonkin näistä, ovat kaikki sopivan erilaisia ja tarjoavat omanlaistaan tyyliä kokonaisuuteen. Erityisen haasteen tosin tuo se, että kentissä tuppaa usein olemaan erilaisia esineitä ja asioita joihin vain tietyt hahmot voivat vaikuttaa, joten ryhmän kokoaminen on nyt vaikuttavammassa roolissa kuin aiemmin, eikä ryhmää (joka oli ennen hahmoa isompi) voi suroaan valita sen perusteella mitkä hahmot ovat omia suosikkeja, koska monesti toinen hahmo täytyy valita sillä perusteella, mikä palvelee pelaamista maailman tutkimisessa.

Eräs asia, mikä on aiemmin ollut sarjassa vaihtoehto, loistaa kuitenkin poissaolollaan ja vahvasti veikkaan että se ei ole ainoa. Sotureilla ei ole vaihtoehtona kahden käden miekkaa. Soturi käyttää miekkaa ja kilpeä, tai kahden käden asetta mikä on yleensä kirves tai sotavasara, mutta kahdenkäden miekka ei ole enää osa arsenaalia, mikä osoittaa todella selvästi että tälläkin osa-alueella on karsittu vaihtoehtoja, jostakin syystä, mitä en vain ymmärrä. Muilla hahmoluokilla saattaa olla omia karsintojaan, mutta en ole pelannut kuin yhdellä hahmoluokalla ja yhdellä hahmolla. Samanlainen juttu on myös se, että vaihtoehtoja tuntuu muutenkin olevan vähemmän vähän kaikessa. Tosin, Inquisitonin laajemmasta pelaamisesta on jo sen verran aikaa, muistikuvat vaihtoehdoissa voivat olla melko vääriä, mutta silti tuntuu että Veilguard ei ole juuri kehittynyt tässä mielessä, vaan pysyy monella tavalla hyvin hillittynä ja rajallisena, mikä näkyy myös monien aseiden ulkoasuissakin. Samalla tavalla myös taitopuu jättää paljon toivomisenvaraa. Taitopuussa on kolme erikoishaaraa joista voi valita yhden ja soturin tapauksessa tämä ei pisteitä kerää. Inquisitonissa löytyi heti se oma suosikki, mutta tällä kertaa tilanne on hyvin erilainen. Jos pelissä olisi kahden käden miekka, valinta olisi todella selvä ja kun kaikissa aiemmissa peleissä tälläinen vaihtoehto on ollut, niin kyllä sen laskee oitis Veilguardin heikkoudeksi ja selväksi puutteeksi jo valmiiksi rajallisessa arsenaalissa.

Lääniä on mitä tutkia ja haasteita on mitä selvittää

Dragon Age sarja on pelistä toiseen kasvanut merkittävästi. Ensimmäinen peli oli suhteellisen rajallinen, mutta alueissa oli paljon tutkittavaa vaikka ne monesti suhteellisen suoraviivaisia reittejä olivatkin. Inquisition oli se peli, joka teki eri alueista suoraan pieniä avoimia maailmoja jossa liikkuminen oli paljon vapaampaa ja erilaisia lisähaasteita oli vaikka kuinka paljon, mikä teki muutoin +50 tunnin pelistä +100 tuntisen. Tarinan läpäisee 50 tunnissa, noin suunnilleen, mutta kaikki oheistekeminen tähän päälle tuplaa pituuden, riippuen pelityylistä ja vaikka Veilguard ei varsinaisesti tunnukaan yhtä suurelta, vaan enemmänkin tällä saralla suunta on kohti aiempaa osaa sarjassa, niin tekeminen ei lopu mitenkään äkkiä ja tarpeeksi tehokkaalla hahmolla ja ryhmällä, pystyy haastamaan maailman monet lohikäärmeet, jotka toimivat pelin eliittivihollisina. Tuttua juttua, Inquisitionin tapaan.

Peli jakautuu useaan erilaiseen alueeseen jotka ovat yylillisesti erilaisia ja tarjoavat monenlaista tekemistä. Tietyille alueille täytyy palata myöhemmin ja metroidvaniatyyliset lisäratkaisut ovat yhtä aikaa ärsyttäviä, mutta myös toimivia tapoja lisätä sisältöä peliin. Pääasiassa tarinan seuraaminen on simppeliä ja suhteellisen nopeaa, mutta mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän muuttujia siinä tuntuu olevan. Veilguard ei ole sisällöltään juuri aiempia pelejä pienempi, mutta karkeasti arvioden laittaisin sen johonkin Originsin ja Inquisitionin väliin, sillä DA2 oli lyhyempi kuin muut. Peli ei ole yhtä laajaksi leviävä kokonaisuus kuin DA3, joten se ei tunnu yhtä isolta, mutta monella tavalla tämä tuntuu paremmalta ratkaisulta sillä sen sijaan että peli lisäisi tekemistä suurella määrällä itseääntoistavaa settiä, on kokonaisuus enemmänkin hillitympää, mutta yhtä kaikki, laadukkaasti tehtyä.

Tietynlaista toistoa ei pääse pakoon mitenkään ja vaikka tiettyjä kenttäratkaisuja on useissa eri paikoissa, niin eri alueilla tuntuu olevan myös useita omanlaisiaan juttuja. Ryhmäläisten lisääntyessä myös tietynlaisten esteiden määrä lisääntyy, mikä pakottaa vaihtelemaan ryhmäläisten välillä, kunnes pelaaja pystyy käyttämään erikoistaitoja, joita muutoin vain tietyt jäsenet voivat käyttää. Myös tietyt metroidvaniamaiset ratkaisut tuntuvat ajoittain todella korostuvan siinä, että mitä pelaaja voi tehdä ja mihin pelaaja voi päästä. Vanhoilla alueilla käyminen siis kannattaa, mutta sitten on selkeitä esteitä jotka avautuvat kun tarina etenee tiettyyn pisteeseen.

Ympäriinsä kävelyssä eräs puoli tulee myös ajoittain esille, mitä ei selvästikään ole tehty niin hyvin, miten se olisi tehty vaikkapa Uncharted 4:ssä, nimittäin keskustelut kävelessä. Ryhmäläiset juttelevat ajoittain tietyistä asioita toisiinsa liittyen ja jos se keskeytyy taistelun vuoksi, saattavat he aloittaa koko keskustelun alusta, eivätkä jatka siitä mihin jäivät. Tämä on melko ärsyttävää ja korostaa sitä, että Origins teki vastaavan merkittävästi paremmin. Tosin, siinä oli muutenkin parempi ote ja eri hahmojen väliset keskustelut todella toimivat. Ne eivät ole huonoja tässäkään, mutta toteutus tuntuu todella ontuvalta.

Uuden suunnan näyttäjä vaiko vain varjo aiemmista?

Dragon Age sarjassa tietyt asiat ovat pysyneet samankaltaisina alusta asti, pitkälti tarinallisuuteen liittyvät. Tietyt asiat taas eivät ole missään kohtaa vakiintuneet, pitkälti taisteluun liittyvät. Sitten on paljon niitä asioita joita on lisätty ja paranneltu, kuten dialogikiekko, päähahmon dialogiääni ja monet pienet parannukset, joita tässäkin pelissä tulee lisää.

Selvää takapakkia tarinankerronnassa, erään ilmiön vuoksi

Ensimmäisen pelin tarina oli simppeli, pelaaja on eräänlainen valittu, joka voi kukistaa kaiken pahan alun ja juuren värikkään joukkonsa kanssa. Toisen pelin idea oli paljon pienimuotoisempi, kaupunki erilaisten konfliktien ja sisällissodan kynnyksellä. Kolmannessa pelissä pelaaja oli vielä enemmän valittu, joka pystyy korjaamaan koko maailman. Tämä neljäs peli on yhtä aikaa yhteenotto "jumalia" vastaan ja pelaaja sattuu nyt vain olevaan iskujoukon/konnakoplan/vahtieliitin pomo. Toinen peli oli melko irrallinen ensimmäiseen nähden, vaikka siellä täällä näkyikin pelaajan valintoja, kun kolmas peli tuntui todelliselta trilogian kulminaatiolta jossa ihan ensimmäisen pelinkin osia oli vahvasti läsnä, mikä oli merkittävä parannus. Tämä neljäs on selvää jatketta, mutta tapa jolla se on tehty, tuntuu olevan todella pienimuotoinen ja liittyy vain kolmospeliin ja siinäkin alle kouralliseen avainasioita. Veilguardin kanssa tietysti on kulunut melkein 10 vuotta siitä edellisestä pelistä, mutta silti olisi ollut kiva, jos pelissä olisi oikeasti huomioitu ne, jotka ovat pelanneet kaikki sarjan pelit. Vaikka sitten vain kysymyslomakkeella erilaisista avainasioita.

Woke on monille iso kirosana nykyään ja sanotaan että tietyillä tavoilla sanan varsinainen merkitys on laajentunut, riippuen miten sitä käytetään. Itse en väitä täysin ymmärtäväni monia koko ajatuksen hienommista nyansseista, mutta omat kokemuksena tämän koko jutun kanssa, puhtaasti pelien ja elokuvien kanssa on enemmnä negatiivisella puolella, joten kuulemani repliikki: Go woke, go broke. Tuntuu aika osuvalta. Dragon Age: Veilguardin tapauksessa voidaan sanoa että wokeilu on jäänyt todella hillityksiksi eikä peli tunnu yrittävän olla jotakin sellaista, mikä kääntyisi väärin päin ympäri, vain miellyttääkseen monia mielensäpahoittajia, kukkahattutätejä ja vanhoja äkäisiä ukkoja. Tässä sarjassa pelaaja on voinut luoda oman hahmonsa miten haluaa ensimmäisestä pelistä asti. Mieheksi, naiseksi, ihmiseksi, haltiaksi jne tms. Se ei ole mitään uutta ja mitä tulee pelin romanssisysteemiin, ensimmäisessäkin pelissä ovat saman sukupuolen romanssit olleet mahdollisia ja varsinkin Inquisition tuntui hioneen tätä puolta eteenpäin kun tietyt hahmot olivat heteroita, tietyt homoja ja tietyille ei ollut väliä ja pelaajan täytyi kunnioittaa sitä, koska kaikki romanssit eivät olleet mahdollisia tästä syystä. Tällä kertaa ei olla yritetty mitään näin syvällistä, mikä tavallaan harmi ja Dragon Age romanssi on tämän pelin kautta pitkälti sillä ihan perustasolla, mikä tämän sarjan mittapuulla on takapakkia. Kun vertaa tapaa jolla tässä pelissä suhtaudutaan suhteisiin, niin kaikki on todella mitäänsanomatonta verrattuna Inquisitioniin jossa eri hahmojen romanssikaaret olivat hyvin erilaisia ja toivat lisää syvyyttä isoon tarinaan ja eri hahmoihin. Siis jopa Mass Effect: Andromeda teki tämän osan merkittävästi paremmin ja monimuotoisemmin. Nyt, romanssi on osa kokonaisuutta vain romanssin läsnäolon vuoksi.

Se mitä itse pidän takapakkina on se, että nyt tälläistä moninaisuutta ei ole, koska kaikki hahmot ovat kaikkea. Ymmärrän miksi niin on tehty, mutta tuntuu että se rajoittaa monia puolia kokonaisuutta kun hahmoissa ei ole samalla tavalla eroja, kuten tosielämässä, joten tämän koko konseptin haluaa esittää näin kärjistetysti. Menemättä tämän enempää tähän tulenarkaan mielensäpahoittajien kultakaivokseen, todettakoon että aiemmin pelintekijät tuntuivat osaavat kertoa tarinoita omalla tavallaan, samalla huomioiden myös sen, että ihmisiä on erilaisia ja nyt kaikki ovat kaikkea, mikä ei ole niin hyvä asia kuin voisi aluksi olettaa. Tästä ideasta saisi enemmänkin irti, jos tarkoitus on todella mahdollistaa aivan kaikki, koska vaikka tämä kaikki toimii paperilla todella hyvin, niin itselle tulee tästä jotenkin todella keinotekoinen fiilis jossa ei vain voida miellyttää kaikkia, vaikka se tuntuu olleen se tavoite. Miksi tätä ei ole sitten voitu viedä loppuun asti ja antaa pelaaja kustoimoida kaikki liittolaiset siten että voi valita heidän lajinsa, sukupuolensa ja ihonvärinsä, jolloin kaikki voittavat?

Tämä sama kyseenalaisuus näkyy paikoin todella selvästi myös dialogissa ja tavassa jolla siinä näennäisesti yritetään tuoda monimuotoisuutta ja vaihtoehtoja mukaan. Kun verrataan Inquisitioniin, tai peräti Originsiin niin tällä kertaa mukana ei ole samalla tavalla mahdollisuuksia todella erilaisiin ratkaisuihin, mikä on erittäin harmillista. Paikoin voi valita tunneratkaisun, voimaratkaisun ja älyratkaisun, mutta näissä ei ole sitä samaa monipuolisuutta mitä sarjassa oli sen kahden parhaan osan kanssa. Monella tavalla keskusteluissa, kuten myös tyylissä, tuntuu että hyvin monia asioita on siistitty liikaa ja seurauksena peli ei saavuta sitä potenitaalia, mikä siellä taustalla on.

Dragon Age 4

Visuaalinen ilme ei ole suoraan huono asia viimeisimmässä Lohikäärmeajassa, mutta tietyissä tilanteissa se tuntuu olevan jotakin, mikä ei vain sovi yhteen tämän sarjan tapauksessa. Qunarit näyttävät todella typeriltä ja darkspawnit ovat myös oudon näköisiä, puhumattakaan monista muista olennoista, jotka eivät näytä yhtä hurjilta kuin aiemmin, tai edes graafisesti yhtä vakuuttavilta. Veilguardia voisi monessa kohtaa kuvailla Dragon Age: Animation series tyylillä, sillä sen ulkoasu tuntuu monesti niin erilaiselta. Sanotaan että jos monet tyyliseikat olisi tehty hyvin, Taash olisi tehty oikeasti hyvin, niin mitään ongelmaa ei olisi, sillä itse pidän tälläisestä, hieman Telltale tyylisestä, sarjakuvamaisesta ulkoasusta. Visuaalinen ilme on varsinkin omalla kohdalla kaksiteräinen miekka, koska tavallaan pidän tyylistä, mutta samalla aikaa se tuntuu olevan jotakin, mikä erottaa Veilguardin liiaksikin muista osista sarjaa.

Kun miettii jatko-osaa, joka ilmestyy nykypäivänä ja lähes 10 vuotta edellisen pelin jälkeen, niin väkisinkin miettii että millä tavoilla peli kehittää edellisen pelin ideaa. Tänä vuonna ilmestynyt Dragon's Dogma II tosin on esimerkki siitä, kun jatko-osa ei kehitä oikeastaan mitään, vaan ottaa paikoin selvää takapakkia. Siihen verrattuna Veilguard kehittää yhtä ja toista, osaten myös karsia tiettyjä asioita kokonaan pois. Mutta mitä tulee moderneihin asioihin, tuntuu että tässä pelissä ei selvästikään ole otettu mallia ihan kaikessa, vaikka tietyt asiat onkin tehty hyvin. Simppelinä esimerkkinä klassikko: Seurattavan hahmon npopeus ei muutu pelaajan nopeuden mukaan, mitä kaikki hyvät pelit ovat tehneet Witcher 3:n jälkeen. Esimerkki hyvästä muutoksesta taas on se, että monet ovet aukeavat kun pelaaja lähestyy niitä, eli tietyt asiat on automatisoitu helpottamaan ja nopeuttamaan kokonaisuutta.

Dragon Age sarjan yleisellä tasolla Veilguard on haastava arvioida, kuten Inquisitionkin oli, mutta tässäkin tapauksessa pitkälti erilaisista syistä. Paras peli sarjassa on niukasti Origins, jonka jäljessä Inquisition tulee ja Veilguard jää kolmanneksi, vaikka se on toiminnallisessa mielessä koko sarjan paras. Tarinallisesti se on pitkälti samalla tasolla kuin muutkin, mutta ei hahmojen suhteen yllä ihan Inquisitionin, saati Originsin tasolle, vaikka yritystä onkin. Dragon Age II nyt jää sarjan heikoimmaksi osaksi. Kieytettynä Veilguardin suurimmat heikkoudet ovat melko samanlaisia mitä aiemmassakin pelissä. Monia asioita toistetaan pelissä sivutehtävien kautta ja täytettä on todella runsaasti. Sitten on pieniä asioita, kuten tässä pelissä hyvänä esimerkkinä se, että monesti keskustelujen tai tehtävien jälkeen pelihahmot vetävät aseet esiin vaikka vihollisia ei olisi missään ja varusteiden vaihtoehto ei tästä syystä onnistu, jos niitä on palkintona tehtävästä. Visuaalinen ilme on vähän niin ja näin, se näyttää ihan hyvältä, mutta qunarit pelit, näyttävät todella typeriltä, eivät yhtään siltä miltä qunarin pitäisi näyttää. Siis onhan niillä sarvat, mutta sellainen hurja puoli puuttuu.

Dragon Age 4 ei ole yhtä koukuttava kuin ykkönen tai kolmonen, se ei ole sivuhahmoiltaan yhtä hyvä, koska mukana ei ole sellaista ryhmäläistä joka todella jäisi mieleen erityisenä ja samalla aikaa tuntuu että jos peliin haluaa tuoda aiempien sarjojen tapaan romanttisen elementin, niin vaihtoehtojen määrä korvaa täysin sen laadun. Roistohahmot ovat parempi kuin viime kerralla ja pysyvät hyvän aikaa kryptisinä uhkakuvina. Tarinassakin on myös omat vahvuutensa. Kokonaisuutena DA4: Veilguard on hyvä peli ja merkittävästi parempi mitä BioWaren viimeisimmät yritykset. Tuntuu lähinnä että tämän pelin olisi pitänyt ilmestyä jo useampi vuosi sitten ja varsinkin Baldur's Gate 3:n jälkeen tästä oikein huokuu sellainen vähemmän aikuismainen tyyli mistä BG3:ssa ei ollut mitään pulaa väkivallassa, seksissä tai mahdollisuuksissa. Veilguard on DA peliksi monella tavalla liian siistitty.

Sarjan yleisellä tasolla, kokonaisuudessa on eräs melko iso heikkous, joka ei ole uutta genressä, mutta joka tuntuu olevan sellainen asia, jonka moni muu peli osaa tavalla tai toisella pakata. Pelissä on paljon sellaista tavaraa, jonka voi menettää täysin, jos sitä ei tietyssä kohdassa osaa ostaa, mikä on todella iso heikkous. Muutenkin pelissä tuntuu olevan useita asioita jotka pitäisi ennalta tietää. Siitäkin huolimatta, pelissä on lopulta aika vähän sellaisia kohtia, joissa pitää tehdä valinta joka selvästi vaikuttaa koko ryhmään ja helposti muuttaa mielialoja, tai muokkaa kokonaisuutta merkittävästi. Tuntuu että kokonaisuudessa on yksi iso päätys, alkupuolella, jonka jälkeen vastaa ei enää nähdä, mikä tuntuu lähinnä menetetyiltä mahdollisuuksilta tarinallisessa mielessä. Poikkeuksena tosin pelin loppuhuipennus, joka on suoraan Mass Effect 2 tasoista valintojen tekemistä ja seurausten kestämistä, mahdollisesti todella kovalla hinnalla. Lisäksi, yksi plussa pelillä kuitenkin vielä on, vaikka se voi tuntua aika pieneltä. Tallennuksia voi tehdä todella monta, mitä aika harvassa tälläisessä pelissä tuntuu enää olevan.

Yhteenveto

Dragon Age: The Veilguard on hyvä peli, erityisen hyvä. Siinä on omat isot ongelmansa, varsikin Lohikäärme Aika sarjassa ja tietyillä tavoilla peli on pettymys, mutta se on myös monella tavalla erittäin onnistunut roolipelikokonaisuus jossa taistelu on parempi mitä sarjassa tähän mennessä. Monia asioita on karsittu, mitkä ovat oitis todella isoja heikkouksia varsinkin tämän sarjan tasolla. Tarinallisesti peli on todella hyvä, tarjoaa paljon hyvin kirjoitettua tarinaa ja ryhmäläisissä on monta hyvää hahmoa, mutta myös useampi pettymys, osittain pelin visuaalisen ilmeen vuoksi. Pituudessa peli suunnilleen samaa tasoa kuin aiemmatkin ja sisältöä riittää, paikoitellen toiston muodossa.

Kokonaisuutena peli toimii todella hyvin, vaikka siitä jääkin puuttumaan monia asioita ja tietyillä osa-alueilla ei ole menty ihan niin pitkälle kuin olisi pitänyt ja paikoitellen peli ei kehity, vaan taantuu Dragon Age: Inquisitioniin verrattuna. 2024 pelien tasolla Veilguard kuuluu vuoden parhaisiin peleihin eikä ole yhtä iso pettymys mitä Dragon's Dogma 2, mutta ei myöskään yhtä suuri yllättäjä positiivisessa mielessä, mitä Final Fantasy VII Rebirth.

+ Toiminta

+ Dragon Age tunnelma

+ Tarina

+ Valinnoilla on väliä

+ Runsaasti sisältöä

+/- Visuaalinen ilme

- Taash ja muut qunarit

- Paikoin hyvin heikko dialogi

- Paljon asioita, joita on karsittu pois

- Menee monella tavalla selvästi taaksepäin

Arvosana: 8,0

Mahtava